Ideointi/derppiluola
 
PääsivuKalenteriFAQHakuKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Nano Popcornlove

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
pikkuMillie



Viestien lukumäärä : 6
Join date : 03.09.2016

ViestiAihe: Nano Popcornlove   Ke Marras 02, 2016 1:53 pm

//Vuorokauden itsetutkiskelun jälkeen muistin salasanani! Mää en oo jakanu tätä mihinkään lukuihin, katon jaanko missä vaiheessa riippuen siitä miten pitkälle pääsen. En myöskään oo lukenu, joten nanoismit ja kirjoitusvirheet kunniaan. Saattaa olla, että lisäilen pätkiä ihan keskelle tekstiä. Tää on varsinkin alussa jumalatonta pitkittämistä ja oikeestaan mitään ei tapahdu. Mutta tervehtikää ehdottomasti ällöttävimmän sokerinmakeinta paria, joka minulla on. Suurimmat pahoitteluni, että altistan teidät tälle ja lupaus, että pahempaa vain tulossa. Tehdäänpä tämä vielä virallisesti. Teksti saattaa sisältää väkivaltaa, seksuaalista materiaalia tai ahdistavia kohtauksia. //

Nano päivä 1-2

Herääminen oli aina yhtä hämmentävä tunne. Kuin yhtäkkiä tyhjyyteen syntyisi uusi ihminen, joka sen pienen hetken oli täysin tyhjä ja koskamaton. Vain miniatyyrisen pienessä hetkessä eilisen muistot tekivät hänestä vanhemman ja sopivamman. Nainen avasi väsyneesti silmänsä ja naurahti oudolle ajatukselleen. Olikohan kaikilla samanlainen hetki herätessä. Hetkellinen tunne, että on täysin uusi tässä maailmassa. Norma nousi istumaan ja pyöräytti olkapäitään kolmesti taaksepäin ja sen jälkeen nosti molemmat kätensä laiskasti kohti kattoa. Hän antoi molempien käsien sormenpäiden takestua toisiinsa ja kohotti ne mahdollisimman ylös. Olkapäissä ja alaselässä tuntuva venytys tuntui taivaalliselle. Norma rakasti aamuja. Varsinkin tällaisia hitaita, jolloin hänellä oli aikaa aloittaa uusi päivä juuri haluammallaan tavalla. Ainoa keino tehdä tästä aamusta parempi olisi ollut jos aurinko olisi pilkottanut ikkunan kaihtimien raosta saaden hänet uskomaan, että kesä ei ollut vielä ohitse. Se oli, mutta Norma halusi uskoa. Kesän aurinko ja lämpö olivat aikaa, jolloin Norma loisti. Lokakuun alku oli pelkkää kesän kuolonhuutoa, mutta luojalle kiitos vain pari kuukautta ja joulu tulisi. Lumi saattoi olla pahasta, mutta onneksi ainakin Merry rakasti lunta. Ja Norma rakasti nähdä Merryn onnellisena.

Normalle olisi voinut olla normaalia istua sängyllä vielä jonkinaikaa nauttien pehmeästä ja lämpimästä täkistä hänen jalkojensa päällä. Mutta hän tiesi, että hänen heräämisensä tulisi pian tekemään hänen kumppaninsa levottomaksi. Ja toisin kuin Norma kaikki eivät olleet aamuihmisiä. Merryn hiukset olivat levittäytyneet sekaiseksi vaaleaksi sädekehäksi naisen kasvoille ja tyynylle. Tämän huulet olivat raollaan ja Norma ei voinut vastustaa kiusausta viedä sormensa niiden eteen hetkeksi. Merryn uloshengitys Norman iholla oli aina yhtä helpottava kokemus. Norma varovaisin sormenpäin keräsi vaalean pilven toisen naisen silmien ja suun edestä ja järjesteli ne toisen selän taakse. Merry ei edes osoittanut merkkejä heräämisestä. Merry ei koskaan nukkuessaan näyttänyt erityisen levolliselta. Hänen suupielensä osoittivat hieman alaspäin saaden hänet näyttämään siltä, että hän murjotti hieman. Merry oli hieman liian laiha ja hänen poskipäänsä olivat hieman liian korkeat ja terävät. Ilman meikkiä Merryn kasvot näyttivät hieman vanhemmilta kuin tämän 28-vuotias ikä, mikä oli oikeastaan hauskaa, koska kun merry meikkasi hän näytti vanhimmillaankin 25-vuotiaalta. Merry ei varmaan itse edes tajunnut sitä. Norma kumartui ja kosketti varoen huulillaan norman poskea varoen herättämästä toista. Hän ei halunnut nousta ylös sängystä toivottamatta jollain tavalla hyvää huomenta.

Kulkiessaan makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen Norma katsahti kelloa ja hymyili itsekseen. Kello neljä hänellä ei todellakaan ollut kiire mihinkään. Hänen kuului lähteä vasta seitsemän aikaan metroon. Saattoi olla, että hän lähtisi jo puoli seitsemältä ja laittaisi kaupan halloweenkuntoon. Norma ei koskaan olisi ajatellut, että hänestä joskus tulisi yrittäjä. Hänen sisarensa oli näyttänyt hänelle jo vuosia aiemmin, että yrittäjyys tarkoitti pitkiä työpäiviä, riitelyä tavarantoimittajien kanssa, jatkuvaa asiakkaiden mielistelyä silloinkin kun asiakas selvästi oli väärässä. Vuosia hän oli vannonut tulevansa palkolliseksi. Ei vastuuta, ei huolta. Norma tulisi oikeaan aikaan, tekisi kuten käskettäisiin ja menisi kellon niin osoittaessa kotiin. Norma astui kylpyhuoneeseen ja naurahti itselleen. Luoja, hän oli oikeasti uskonut itsestään niin joskus taannoin. Hän oli liian itsepäinen ja vapaudenhaluinen antamaan kenenkään päättää työstään. Pieni askartelukauppa keskellä suurta kaupunkia ei ollut ihmeellinen, mutta se oli Norman. Eikä hän aikonut antaa sitä kenellekään.

Peilistä Normaa katsoi edelleen vieras. Vielä muutama vuosi sitten kuva oli ollut niin kovin erilainen, että toisinaan edelleenkin Norma katsoi toisinaan peiliin ja mietti, miten uskomattoman hyvä tuuri hänellä oli käynyt. Muutama vuosi sitten peilistä oli katsonut väsynyt pelokas tyttö, joka uskoi olevansa supersankari.   Nyt hän pesi kasvonsa ja kirosi talvea. Norma oli aina kalpea, mutta talvi teki hänestä aaveen. Merry ei ollut kyllä lainkaan häntä tummempi, muttta vaikka halloween alkoikin lähestyä niin Normalla ei ollut halua esittää Merryn kanssa haamuparia. Jokin ulkomaanmatka voisi olla ihana. Ehkä Eurooppaan tai jonnekin etelään. Jonnekin, jossa hän voisi pitää mekkoa ilman, että kukaan katsoisi oudosti. Hän oli eilen ottanut esille jo tämän päivän mekon. Kellohelma näytti valtavalle henkarissa ja alushame suorastaan naurettavalle. Mekon yläosa ja aivan helma olivat punamustaa ja itse helma oli mustansävyinen valkoisilla pilkuilla. Se olisi voinut olla tyylitön joskus, mutta tänään se huusi Norman nimeä. Yhä toisinaan Norma hamusi liian tummaa huulipunaa ja hämmentyi huomatessaan ettei pitänyt väristä. Kun ihminen muuttui tarvittiin hirvittävän paljon rohkeutta antaa muutoksen näkyä. Nyt hän otti kirkkaan punaiset huulipunan ylpeydellä. Olkapääpituiset hiukset olisivät luonnostaan tehneet siistin polkkatukan, mutta sinnikkäänti Norma pakotti suortuvat kihartumaan. Todellisuudessa hänen hiuksensa olisivat olleet vaalenat ja tylsät kuin mitkä, mutta sinisten silmien ja voimakkaan punaisten huulien kanssa Norma ei ollut voinut vastustaa Lumikkityyliä. Hänen olisi kuulunut vaihtaa hiustenväriä useammin, mutta jollain tavalla Norma oli oppinut pitämään tästä kokonaisuudesta. 1950-luvun tyyli saattoi kylä olla syksyllä ja talvella haastava, mutta sitä varten paksut sukkahousut ja yli kyynärpäiden yltävät sisälläkin kauniit hanskat oli keksitty. Ja Norma oli löytänyt mitä kauneimmin talvitakin. Keino selvitä tyytyväisenä kylmyydestä oli tehdä pieniä onnellisia hetkiä masentavimpaankin päivän. Norma hymyili peilikuvalleen ja oli tyytyväinen, että hän jaksoi tänään olla positiivinen. Se ei aina ollut itsestäänselvyys.

Muutoin aamu meni normaalisti. Norma luki sarjakuvat ja juorut lehdestä, joka kolahti heidän postiluukkuunsa viideltä. Hän pysytteli tarkoituksella kaukana oikeista tärkeistä uutisista. Miksi pilata hyvä aamu todellisuudella? Hän laittoi teeveden kiuhumaan ja alkoi valmistamaan aamupalaa.  kananmunia ja pekonia kahdelle lautaselle, toiselle huomattavasti vähemän. Isomman annoksen hän laittoi mikroon odottamaan Merryn heräämistä. Teekannu vihelsi ja ilmoitti siten, että hänen oli aika tuhota hänen oma aamupalansa.

Tänään tosiaan alkaisi kiireinen päivä. Lokakuu oli vasta alussa, mutta sesonkiaika oli tässä vaiheessa vuotta alkamaisillaan. Ensin kauhuaiheet ja kurpitsat kehiin. Tuhottomasti ideoita, joita levittää ja innostaa ihmisiä tekemään itse koristeet, jotka kaupasta saisi mahdollisesti halvemmalla ja ehdottomasti helpommalla, mutta itse tehdyissä koristeissä oli sellaista sydäntä, jota ei rahalla saanut. Norma oli virkannut hämähäkinverkkoa pirullisen ohuesta langasta jo viikkojen ajan. Hän laittaisi sen ikkunaan ja hänellä oli viisi erilaista ideaa hämähäkkeihin. Ohjeita voisi jakaa myymälässä. Heti kun halloween tulisi olemaan ohitse alkaisi tietenkin joulu ja siitä pitäisi tehdä iso asia. Joulu oli pyhä juhla askartelijoille ja niille jotka saivat elantonsa siitä, että ihmiset askartelivat. Mutta yksi asia kerrallaan, halloween ensin.

Kello oli kiirinyt varttia yli kuuteen. Laittautuminen ja aamutoimet veivät yllättävän paljon aikaa, mutta olivat sen arvoisia. Normalla oli hyvä olo. Hänellä ei ollut nälka, hän oli ehtinyt herätä kunnolla ja hän oli rehellisesti innoissaan päivästä. Norma otti kynän ja neljä post-it lappua.Jokaiselle  hän kirjoitti yhden lauseen, kaikki yksinkertaisia ja arkipäiväisiä. Hyvää huomenta. Halloween alkaa. Rakastan sinua. Ruokaa mikrossa. Merry ymmärtäisi lapuista enemmän kuin kukaan toinen. Norma ei toivottanut hyvää huomenta jos se ei olisi ollut hyvä, hän ei ikinä valehtelisi Merrylle. Merrystä oli tärkeää jostain syystä tietää, oliko Norma iloinen silloinkin kun Merry ei ollut hänen kanssaan, mutta kai se oli aivan normaalia. Halloweenin alkaminen tarkoitti sitä mitä Norma oli koko aamun stressannut. Paljon työtä ja järjestelyä, pitkiä. päiviä ja ahdistuneita iltoja. Mutta he selviäisivät siitä yhdessä ja Norma tiesi sen. Hän halusi vain muistuttaa Merryä, että tämä johtui tilanteesta, ei mistään muusta. Norma halusi aina jättää muistutuksen siitä, että tapahtui mitä tahansa niin hän ei ollut valmis vielä uskomaan, että Merry pitäisi hänen rakkauttaan itsestäänselvyytenä. He olivat olleet yhdessä nyt neljä vuotta ja kokeneet yhdessä helvetin ja selvinneet sieltä voittajina. Norma ei tiennyt mitä tekisi jos Merry ei olisi tullut hänen elämäänsä ja olisi hänen rinnallaan. Olisi elämääkin tärkeämpää, että Merry ymmärtäisi, että toinen oli Normalle tärkein asia koko maailmassa. Ja no ruokaa mikrossa ei sisältänyt mitään rivienvälissä piilottelevaa viestiä. Mikrossa oli ruokaa ja olisi harmi jos Merry ei huomaisi.

Norma alkoi kerätä tavaroitaan ja hänen kotoaan lähtö oli aina enemmän tai vähemmän hallittu ne kaaos. Kun hän oli ovella hän muisti, että oli unohtanut kihartimen seinään. Palaa takaisin ja älä aiheuta tulipaloa. Tulipalot olivat pahasti. Niin tulipalosta puheenollen, tuliko hella pois päältä. Tarkastamisen jälkeen tuli. Ovi oli jo melkein kiinni kun hän muisti, että se ei aukeutuisi ilman avaimia ja ne eivät auttaneet häntä olohuoneen pöydällä. Luoja ulkona olikin kylmä, hän ei lähtisi minnekään ilman ihanaa punaista lämmintä huiviaan joka sopi aivan loistavasti yhteen mintunvihreän takin kanssa, sanoi Merry mitä tahansa. Koska Merry sanoi sen hymyillen ja Norma rakasti Merryä hymyilevänä ja luoja miten siirappiselta se kuulosti, mutta hän piti siirapista. Siitä puheenollen mitä heidän jääkaapin ovessa olevassa kauppalistassa lukikaan jos hän kävisi illalla kaupassa.

Kello oli kiirinyt lähemmäs seitsemää kun hän vihdoin sai kaiken tarvitsemansa mukaan. Tai niin hän uskoi.
“Lähdetko oikeasti toivottamatta hyvää työpäivää?” Merryn ääni oli aina monotoninen ja karhea. Se ei sopinut lainkaan herkän ja hieman särmikkään naisen ulkonäköön. Toinen oli juuri herännyt ja katsoi Normaa kuin nainen olisi suurikin mysteeri. Norma ei voinut olla hymyilemättä.
“En halunnut herättää. Anteeksi.” Ollessaan korkokengät jalassa Norma oli hieman pidempi kuin mitä Merry oli nyt paljain jaloin seisoessaan. Norma suuteli kevyesti Merryä ja yritti estää hymyään huomatessaan toisen aamullisen pahanhajuisen hengityksen. Se, että Merry oli niin inhimillinen oli aina ihme.
“Ei se olisi haitannut.” Merryn sanoja ei voinut ottaa todesta. Toinen oli aamu-uninen ja kaikki mitä tämä sanoi ennen puoltapäivää oli kyseenalaista.
“Hyvää huomenta ja hauskaa työpäivää.” Norma oli iloinen tästä hetkestä. Oli aina parempi lähteä kotoa, kun tämä keskustelu oli käyty. Se sai hänet tunteaan olonsa rakastetuksi ja turvalliseksi. Siltä, miltä kodin kuuluikin tuntua.
“Kiitos samoin. Rakastan sinua.” Merry sanoi sen muuttamatta äänensävyään lainkaan. Kuin sanat olisivat itsestäänselviä ja helppoja ja se teki niistä niin paljon merkityksellisempiä. Norma oli jättänyt lapun. Hänen ei pitäisi tuhlata sanoja tai pitkittää hetkeä, mutta silti ennen kuin hän avasi oven ja lähti hän ei voinut olla huikkaamatta huolettomasti sanoja takaisin.
“Kuten myös sinua.” Kuin sanojen vaihto olisi hänelle helppoa. Vielä jokin päivä se olisikin. Toivottavasti.

Merry jäi katsoaan hetkeksi suljettua ovea. Norma oli ollut hieman enemmän varuillaan kuin yleensä. Hän näytti hieman enemmän yrittävän olla huoleton ja se sai Merryn aina hieman huolestumaan. Elämä Norman kanssa ei aina ollut helppoa. Se hänen täytyi myöntää. Kulkiessaan keittiöön ja nähdessään jääkaapin oveen liimatut post-it laput hän ei silti voinut estää pientä hymynkaretta. Norma ei välttämättä ollut helpoin ihminen maailmankaikkeudessa, mutta jokainen haaste oli sen arvoinen. Mikään ei saanut Merryä yhtä helpottoneeksi ja tyytyväiseksi kuin ne neljä lappua, jotka puhuivat luottamuksesta, huolesta, rakkaudesta ja ruoasta mikrossa.

Hän lämmitti ruoan ja otti jo kerran selatun lehden käteensä. Merry ja Norma viettivät aivan liian harvoin aamua yhdessä, mutta sillon lehdenjako oli aamun helpoimpia asioita. Merrylle lehti oli maailman tapa kertoa tapahtumistaan. Etusivulla oli iso uutinen, miten hienosti järjestetyn operaation vuoksi massiivinen määrä rikollisia oli saatu kiinni. Poliisit olivat hyvin ylpeitä työstään. Vain muutamia luoteja oli ammuttu tilanteessa ja kuolleita oli vain kymmenen. Yksikään poliisi tai siviili ei ollut saanut surmaansa. Jos kymmenen poliisia, jos edes yksi poliisi olisi kuollut operaatiossa juttu olisi kirjoitettu täysin erilaisella tavalla. Nuo kuolleet, joiden nimiä ei sanottu eivät olleet saaneet minkäänlaista mainintaa mitä he olivat tehneet. Oli täysin mahdollista, että he olivat rikollisia ja murhaajia, mutta silti Merry ei voinut olla miettimättä, lukiko tätä juttua joku joka oli viimeyönä menettänyt rakkaansa. Istuiko jonkun pöydän ääressä joku, jonka elämä oli murentunut lukien juttua jossa hehkutettiin onnistunutta operaatiota. Merry toivoi ettei. Olisi helpompaa jos murhaajia ei voisi rakastaa, mutta toisaalta, kyllä hyvätkin ihmiset murhasivat. Ne poliisit, jotka ampuivat laukaukset, jotka veivät hengen vaarallisilta rikollisilta, satuttikohan se heitä? Ajatus sai Merryn pään särkemään. Tämä oli aivan liian aikainen ajankohta miettiä syvällisiä. Merry käänsis sivua ja keskittyi lukemaan juttua siitä, miten chicagon kaupunginjohtaja oli antanut luvan kunnostaa puistoaluetta ensi kesänä. Se oli hyvä. Puistoissa oli ihana pitää picnickejä.

--
Televisio oli pauhannut jo yöstä alkaen ja ollut ainoa ääni hänen olohuoneessaan tunteihin. Aluksi puhelin oli soinut tauotta ja hän oli vastannut puhumatta jokaiseen soittoon. Jokainen tiesi mitä hän halusi kuulla, mutta kellään ei ollut vastauksia. Hän oli rakentanut kauan valtakuntaa, joka toimisi hänen säännöillään ja se, että hän hallitsi sitä edelleen ei merkinnyt mitään jos hänen kansansa ei enää luottanut häneen. Joten näiden olisi ollut tarkoitus olla tärkeitä puheluita, joissa hän vakuuttaisi kaiken järjestyvän ja huolehtisi kaikesta, kuten oli tehnyt aina ennenkin. Mutta hän ei tekisi sitä ennen kuin saisi varmuuden yhdestä asiasta.

Loputtomat puhelut olivat päättyneet vihdoin seitsemän aikoihin kun ihmiset vihdoin tajusivat, että hän työskenteli aina omilla säännöillään. Hän ottaisi yhteyttä kun oli sen aika. Ja hän odotti. Hänen sisällään olisi pitänyt olla kauhua ja pelkoa, mutta tyhjyys oli helpompi ja normaalimpi. Hän oli oppinut jo vuosia sitten, että hätäilemällä saatiin aikaan vain virheitä. Oli parempi odottaa ja muistaa, että tapahtui mitä tapahtui, kyse oli vain kuukausista. Kärsivällisyydellä oli voitettu sotia ennenkin.
--

Norma rakasti metroja. Se oli ollut hänen turvasatamansa niin kauan kun hän oli asunut tässä kaupungissa. Metrot olivat lämpimiä ja hänen ympärillään oli mitä mielenkiintoisempia ihmisiä. Joskus Norma mietti, oliko hän laisinkaan niin mielenkiintoinen kanssamatkustajista kuin mitä muut ihmiset olivat hänestä. Norma oli enemmän askartelija kuin piirtäjä, koska hän nautti rakentamisesta ja käsillätekemisestä. Piirtäminen loi kuvan, joka saattoi olla inspiraationa hänelle, mutta jostain syystä se oli aina hieman vähemmän kuin Norma halusi. Silti hän ymmärsi, miksi metrossa oli niin usein piirtäjiä. Nuoren miehen väsyneet silmät, lehteä tai paksua kirjaa pitelevät kädet, itkevä lapsi tai eväsleipää syövän keski-ikäisen naisen aukiammottava suu olivat jotain niin inhimillistä, että se koukutti seuraamaan. Jostain syystä kiireisellä kadulla sitä ei jäänyt seuraamaan kuten metrossa, jossa Norma pakon edestä vietti puolitoistatuntia joka arkipäivä, toisinaan viikonloppuisinkin. 45 minuuttia yhteen suuntaan varattu vain Normalle ja ihmisyydelle. Merryllä oli auto ja Norma tiesi, että halutessaan heillä oli varaa myös toiseen autoon mutta jollain tavalla Norma vaali näitä hetkiä.

Toisaalta olisi kätevä asua lähellä kauppaa, mutta Norma rakasti hänen ja Merryn lähiöasuntoa.  Se oli pienen kaksikerroksisen rivitalon päätyasunto. Portaat yläkertaan natisivat ja ylhäällä oli vain kaksi huonetta. Askarteluhuone ja vierashuone. Alakerrassa oli kodikas, mutta orjallisen siisti keittiö, jota Norma piti omana valtakuntanaan vaikkakin Merry siivosi sitä omistajan elkein. Kaikissa parisuhteissa oli tiettyjä pelisääntöjä ja heidän parisuhteessa sääntö oli se, joka kokkaa ei tiskaa. Ja Merry oli katastrofi keittiössä. Alakerrasta löytyi myös makuuhuone ja vaatekaapit Merryn vaatteille. Oli tietysti hieman outoa, että samoissa kaapistoissa ei ollut hänen vaatteitaan, mutta sen kyseenalaistivat vain ne, jotka eivät olleet nähneet 50-luvun vaatteita. Vaatehuone, johon pääsi eteisestä ja jonka olisi kuulunut olla tarpeeksi iso varastoksi oli hänen käytössään. Mekkoja, kenkiä aluhameita. Norman puolustukseksi myös talvitakit pidettiin keäsäisin siellä. Norma ei vielä ollut keksinyt niille järkevämpää paikkaa. Vielä joku päivä hän hankkisi yhden vaatekaapin lisää ja saisi koko huoneen käyttöönsä. Olohuoneessa oli takka, sohva ja kirjahylly. Palkintoja Merryn tanssiharrastuksesta, josta vain harva edes hänen ystävistään tiesi. Merry oli pitänyt ennen palkintoja piilossa katseilta, mutta Norman löydettyä kolme pokaalia hän oli tehnyt niistä osan olohuoneen sisustusta. Kaikista tärkein asia olohuoneessa olivat valokuvat. Heillä oli albumeita laatikko täynnä. Hyllyille he olivat laittaneet parhaimmat ja kauneimmat muistot. Edellisiltä neljältä vuodelta he olivat keränneet huonoja, hauskoja ja rakkaita kuvia. Sitä edeltävästä ajasta Normasta oli vain muutamia valokuvia, mutta hän ei halunnut unohtaa niitä. Se, että elämä ei aina ollut helppoa tai hyvää ei tarkoittanut, ettei siihen liittynyt hyviä ja tärkeitä hetkiä ja ihmisiä. Merry oli ollut ennen hänen tapaamistaan yhtä kaunis. Valokuvat olivat todiste, että Merry oli ollut ennen häntäkin.

Norma ja Merry olivat asuneet kodissaan nyt kolme vuotta ja tehneet siitä kotinsa. Naisparina olo ei aina ollut helppoa. Heille ei puhuttu niin pahasti yleensä kuin miehille. Heitä ei katsottu niin halveksivasti kuin monet pystyivät halveksimaan. Heitä pidettiin liiankin usein vain ystävinä, ehkä hieman liian läheisinä, mutta koska ystävät eivät olisi. Jos joku kysyi hän ei ikinä loukkaisi Merryä väittämällä tätä vain ystäväkseen. Hän ei hävennyt suhdetta, joka teki hänet niin onnelliseksi huonoinakin päivinä. Mutta toisinaan jos ihmiset eivät kysyneet ja heidän katseestaan näki, että he uskoivat, että Norma ja Merry olivat vain läheisiä ystäviä, jotka halusivat säästösyistä asua yhdessä, tekikö Norma niin suuren synnin ollessaan korjaamatta heitä? Ehkä.

Istuessaan siinä sinisellä kovalla penkillä Norma tunsi katseen niskassaan. Se, miten kohtaa alkaa melkein pistelemään oli outo tuttu tunne. Norma kääntyi etsien häneen suuntautunutta katsetta. Nuori mies joi ylihinnoiteltua kahviaa vielä kunnolla heräämättä. Ikääntynyt alkoholisti oli linnoittautunut metron lämpöön ja ei luultavasti lähtisi ennen iltamyöhää pois. Kenenkään katse ei ollut kiinnittynyt häneen. Norma huomasi, että hetken hän oli pidättänyt hengitystään ja hän päästi ilman keuhkoistaan ulos. Kaikki oli hyvin. Norma jatkoi hengittämistä vielä hetken kuin se olisi hänen päivätyönsä. Hän avasi mustan kirsikkakuvioisen käsilaukkunsa ja otti purkin esille. Läpinäkyvässä pienessä lasipullossa oli puinen korkki ja turkoosia kimalletta. Kun heidän ryhmältään oli elinikä sitten kysytty, mikä rauhoitti heitä monet olivat sanoneet musiikki, liikunta tai jokin muu yhtä turha. Norma oli sanonut kimalle. Jos kimalle, liimapistooli tai suklaa ei korjannut tilannetta se oli liian vaikea tilanne Normalle. Hän nosti pullon silmiensä korkeudelle ja heilautti sitä muutaman kerran. Metron sähköiset valot leikittelivät turkoosilla pölyllä ja tuttuun tapaan Norman huulet kääntyivät hymyyn hieman enemmän. Kimalle ei ikinä pettänyt häntä. Hänen pitäisi tänään muistaa vaihtaa pulloon oranssia ja mustaa kimalletta. Halloween ennen kaikkea.

Vaikka Norma uskoikin kimalteeseen enemmän kuin moneen huomattavasti vakuuttavampaan asiaan hän ei ollut tyhmä. Hän oli tyytyväinen elämäänsä. Hän ei aikonut pilata sitä uskomalla itseensä tai kimalteeseen liikaa. Hän laittoi pienen purkin takaisin kassiinsa ja otti huomattavasti tylsemmästä ruskeasta purkista kaksi tablettia. Joka aamu kaksi tablettia vähintään puolituntia syömisen jälkeen. Tabletit olivat kolmionmuotoisia ja valkoisia. Näin monen vuodenkaan jälkeen Norma ei osannut sanoa, vihasiko hän niitä. Ne olivat todellinen käsinkosketeltavissa oleva muistutus kaikesta mitä hän oli jättänyt selkänsä taaksen. Ne huusivat elämästä, jonka hän oli lukinnut rautaisen oven taakse ja naulannut kiinni vahvimmilla laudoilla joita oli löytänyt. Ja jos joku koputti oven takaa, Norma esitti kuuroa. Hän oli hyvä esittämään. Vain nuo viattomat tabletit ja sekavat muistot maailmasta, jota ei ollut olivat todisteena siitä, mitä Norma oli huolella ja taidolla haudannut. Norman pitäisi vihata noita pieniä valkoisia muistuttajia. Mutta ilman niitä hän ei selvinnyt. Tämä elämä olisi taas toinen elämä ja se, mistä hän tuli oli vaarallinen paikka. Norma rakasti metroa täynnä alkoholisteja, opiskelijoita ja työläisiä. Hän nosti kämmenensä ja laittoi tabletit suuhunsa. Tabletit maistuivat aina hieman makeilta. Se oli outoa. Yleensä lääkkeet maistuivat karvailta, mutta nämä tabletit maistuivat aina hieman makeilta. Laukustaan hän otti vesipullon, jonka korkki oli tehty sydämenmalliseksi. Itse pullossa oli ruusuja. Hän kiersi korkin auki ja joi ahneesti. Vesi hävitti makean maun hänen suustaan. Aina huomiseen asti hän voisi unohtaa koko tabletit ja sen, mitä ne hänelle edustivat.

--

Norman päivä ei varmasti ollut erikoinen hänestä itsestään. Mutta ulkopuolisesta se oli mielenkiintoinen. Hän oli katsonut aamusta alkaen, miten nainen käväli ovelle ja palasi takaisin kotinsa turviin tullakseen aina takaisin sisälle. Hän katsoi miten nainen jätti oven auki pyrähdystensä välissä. Se oli varomatonta. Hän ei tehnyt mitään, hän ei halunnut naiselle pahaa. Norma ei pukeutunut kuten ennen. Koko nimi kuulosti hullulta hänen maistellessaan nimeä. Norma. Se kuulosti vanhalle ja oudolle. Silti niin sopiva nimi naiselle. Hän seurasi, miten nainen etsi häntä väkijoukosta metrossa, miten tämä tunsi hänen katseensa, mutta oli kykenemätön löytämään häntä. Norma oli ruosteessa. Eri ihminen kuin mitä hän oli ennen ollut. Oli käsittämätöntä, että he etsivät häntä tähän leikkiin. Hän ei tiennyt edes etsisivätkö he jos he tietäisivät, millainen toisesta oli tullut. Mutta vaikka hän epäili tulevaa Norma oli yllättänyt heidät ennenkin. Usko ennen kaikkea. Ja heidän äitinsä uskoi Normaan kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.

Äiti ei ollut pyytänyt häntä etsimään Normaa, ei vielä. Mutta hänellä oli olo, että tällaisessa tilanteessa se oli ajankysymys. Ja hänet oli opetettu olemaan askeleen edellä. Puolenpäivän aikaan hän jätti Norman kunhan oli varmistanut, että hän oli saanut turvallisesti ripustettua hämähäkinverkon ikkunaan. Hänen täytyi myöntää, se oli pelottava ja kaunis samalla aikaan. Nuo kädet tekivät nykyään yhtä kauniita asioita kuin Norman mieli ja ääni ennen. Hän olisi voinut seurata toista pidempään. Pelkästään yhden aamun ajan toinen oli tehnyt niin paljon varomattomia ja pelottavia ratkaisuja ja virheitä, että se tuntui hänestä lähes tarpeelliselta. Mutta oli vielä muita. Pian heidät pyydettäisiin tarkkailuun ja ottamaan vastuu, jonka he olivat valmiit kantamaan. Silloin oli elintärkeää tietää, miten ja missä nämä lapset asuivat. Liian monet lapsista olivat tottelemattomia ja eivät tulleet kun heidän äitinsä pyysi nätisti. Mutta hän uskoi näihin lapsiin. Ihmiset saattoivat muuttua, mutta enkelit pysyivät aina enkeleinä. Hän käänsi selkänsä askartelukaupan värikkäästä ikkunasta ja lähti kohti metroasemaa. Norma huomiotaherättävine mekkoineen ja iloisine kauppoineen jätti hänet haluamaan jotain särmää ja voimaa. Ehkä hän seuraavaksi etsisi leijonanpennun. Norma oli karannut, mutta hän kaipasi uskollisuutta.
--

Merry hätkähti ensimmäisen kerran kun joku poliiseista ensimmäisen kerran aamun aikana tervehti häntä.
"Huomenta, Angela." Niin simppleli lause. Hän oli kuullut sen satoja kertoja elämänsä aikana. Silti hän jäi hetkeksi katsomaan poliisia. Tämän hiukset olivat vaaleat ja silmät siniset. Kai he tunsivat jostain, koska hän tiesi Merryn nimen. Merry oli nimi vain ja ainoastaan Normalle ja se sopi hänelle. Muut voisivat kutsua häntä nimellä, jolla myös hänen vanhempansa kutsuivat häntä. Oli vain joskus hämmentävä, kun Merry ei tiennyt kutsuako itseään Merryksi vai Angelaksi. Joskus se sekoittui. Yleensä se oli helppoa. Kun hän oli Norman seurassa hän tunsi olevansa Merry. Vahva, mutta rakastettu Merry. Yhtä onnellinen kuin nimensä. Kun hän oli muualla muiden seurassa, hän oli Angela. Etäisempi ja erilaisempi kuin muut. Palapelin pala, joka sopi paikalle, mutta tuntui jotenkin olevan täysin eri kuvasta. Mutta jokaisella oli rooli. Hänen roolinsa oli olla tohtori kuolleille.
"Huomenta." Angela tiesi, että hänen vastauksensa tuli aivan liian myöhään. Poliisin ilme oli ehtinyt muuttua vaivaantuneeksi. Sitä tapahtui usein. Monet olivat tottuneet siihen. Tämä poliisi ei. Joko hän tottuisi tai sitten vaihtaisi työpaikkaa. Angela oli liian haluton jättämään tämän paikan, koska minne tahansa hän menikin kaikki ajattelivat hänestä samoin. Paitsi Norma, mutta kodissa kenenkään ei kuulunnutkaan tuomita häntä.
"Löysimme vainajan. Hädin tuskin viidentoista." Toinen yritti päästä irti kiusallisesta hiljaisuudesta ja näytti Angelalle tietä. Hän oli hädintuskin ehtinyt nostaa vainajan päälle asetettua pressua ennen kuin mies ehti jo ärsyttämään häntä.
"Mitä ajattelet. Varmasti kostoa siitä operaatiosta. Poju oli varmaan vasikka." Angela ei halunnut toisia mielipiteitä työpaikalleen. Hän halusi keskittyä mieheen, joka oli menettänyt henkensä vielä tuntemattomasta syystä. Tämän viimeinen puolustuspuhe olisivat ruhjeet ruumiissa. Sormenjäljet ja jälkeenjääneet hiukset saattoivat paljastaa kuka päätti leikkiä Jumalaa tämän miehen kohtalon kohdalla. Angela halusi nähdä vainajan nyt ja saada miehen siirrettyä patologian osastolle, omaan valtakuntaansa.
"Minä en tiedä, miten se sanotaan siten, että et loukkaannu. Poistu." Angela todella yritti olla loukkaamatta ihmisiä ympärillään, mutta samalla oli ihmeellistä miten ihmiset saattoivatkin pahoittaa mielensä pienistä asioista. Samoin kävi juuri nyt. Poliisi näytti hämmentyneeltä, mutta kääntyi olkiaan kohauttaen ja lähti kävelemään parinsa luoksi. Angela oli helpottunut.

Angela polvistui miehen eteen ja katsoi nuoria kasvoja. Ulkona oli nyt jo kylmä, joka vaikuttaisi kuolinajan määrittämistä. Kuolinsyy oli ensinäkemältä suhteellisen selvä. Päässä oli luodinreikä. Angela ei pystynyt äkkiä kertomaan mitään, mikä helpoittaisi poliisien töitä. Hän viittoi miehiä siirtämään ruumiin kuljetusta varten autoon. Hän halusi kylmästä pois.
--
Nainen seisoi sairaalan kahvihuoneessa. Hänelle oli viimein soitettu puhelu, jota hän oli pelännyt. Hän tiesi, että se ei tulisi viranomaiselta. Hän oli liian hyvin suojeltu. Mikään koko maailmassa ei yhdistänyt häntä keneenkään, ei virallisesti. Virallisissa papereissa hän oli orpo ja ainoa lapsi. Naimaton nainen, jonka kuollessa jälkeen jäisi vain tavaroita ilman omistajia. Viralliset paperit oli helppo järjestää uusiksi kun tiesi keneltä kysyä. Sairaalan kahvi maistui karmealle, mutta hänen oli pysyttävä hereillä. Hänellä oli maailma uudelleen järjestettävänä ja mies, joka ei ollut millään lain sanalla kiinnitetty hänen nimeensä makasi leikkaussalissa.

Vanessa oli usein miettinyt miltä Andreaksesta oli tuntunut istua kahvihuoneessa ja odottaa häntä leikkaussalista. Vanessa oli tottunut siihen, että Andreaksen elämä oli aina veitsenterällä tanssimista, mutta yleensä Vanessalla oli ollut mahdollisuus tylsistyttää veistä ennen tanssin alkua. Andreas oli vihannut sitä ja saarnannut kymmeniä kertoja luottamuksesta ja molemminpuolisuudesta. Vanessa oli antanut Andreaksen saarnata. Totuus oli, että Vanessan elämässä oli kaksi asiaa. Ura ja perhe. Viimeyö oli sabotointiyritys kumpaakin kohtaan. Mutta viimeajat olivat olleet niin raskaat. Vanessa oli niin väsynyt. Hän ja Andreas olivat kokeneet liikaa, nähneet liikaa. Kumpikin tiesi liian hyvin mitä kipu oli. Oli selvää, että viimeyö aiheutti seuraamuksia, mutta Vanessa oli liian väsynyt ajattelemaan mitä.

Valkotakkinen mies asteli aulaan kuin omistaisi maailman. Nähdessään Vanessan hän pysähtyi hetkeksi. Yleensä Vanessa tiesi miksi. Tänään hän ei ollut jaksanut laittautua ja lääkärille ei olisi mikään ongelma nähdä sairautta siellä missä yleensä oli ihminen. Kun lääkäri tuli ilmoittamaan omaiselle, että hän oli menettänyt rakkaan hän ei yleensä osannut odottaa kuolevaa itseään. Mutta vaikka hänen itsetuntonsa toi nuo asiat mieleen oli myös mahdollisuus, että tänään asia olisi toisin. Ehkä lääkäri näki epätoivoisen naisen, joka odotti viestiä siitä, miten hänen rakkaansa voi. Vanessasta oli lähes outoa olla normaali.
"Neiti Massey? Yhteystietonne ei ollut potilastiedoissa, mutta meille vakuutettiin, että olet lähiomainen." lääkäri näytti hermostuneelta. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun he oliva tekemisissä heidän kanssaan.
"Voin vakuuttaa tohtori Corwell, että sinulle ei ole valehdeltu. Miten Andreas voi?" Se, että Vanessa tiesi jonkun nimen oli yleensä huolenaihe. Ei tänään, luultavasti ei.
"Seuraavat 24 tuntia kertovat meille paljon. Leikkaus meni suunnitellusti, mutta teidän on hyvä ymmärtää neiti Massey...täydellinen parantuminen on äärimmäisen epätodennäköistä." Vanessa nyökkäsi miehelle. Heidän elämänsä oli todellakin muuttumassa. Ehkä oli aika muuttaa sitä enemmän kuin hän oli uskonutkaan.
"Tehkää parhaanne tohtori. Tiedän, että Andreas taistelee loppuun asti. Me sovimme, ettemme lähtisi näin. Saanko nähdä hänet?" Vanessan pitäisi lähteä ja ottaa yhteyttä Calviniin. Mutta hän oli ansainnut nähdä Andreaksen. Hän antoi itselleen niin harvoin lupaa mihinkään, mutta tähän hän antoi. Koska jos Andreas kuolisi Vanessa ei antaisi itselleen anteeksi ettei hän suonut viimeistä kertaa nähdä miehen hengittävän. Hänellä ei olisi voimia kostoon jos hänellä ei olisi muistoa hengestään taistelevasta miehestä.
--

Angelasta oli ihana jättää ruumishuone. Nuoren miehen kuolemassa ei ollut ollut mitään, mitä hän ei ollut nähnyt ennen. Mutta tämä oli liian nuori kuolemaan. Mitä kauemmin vainaja oli hänen pöydällään sitä läheisemmäksi Angela tunsi itsensä miehen kanssa, joka ei koskaan saanut laillisesti edes astua baariin. Hän käveli rauhallisin askelin oman autonsa luokse. Punahiuksinen poliisi nosti kättä hänen kävellessään ohitse. Angela ei tiennyt kuka mies oli. Mutta hän oli tottunut siihen. Hän ei ehtinyt nostaa kättään ennen kuin mies oli jo kääntänyt selkänsä. Hän varmaan ajatteli, että Angela ei pitänyt hänestä. Se oli harmillista, mutta totta. Angela ei tuntenut häntä. Miten hän voisikaan pitää hänestä, mutta toisaalta hän ei myöskään ollut pitämättä.

Kotona ei vielä ollut ketään. Talo oli pimeä ja samassa kunnossa kuin hänen lähtiessäänkin. Hän voisi tehdä Normalle ruokaa, mutta Norma yleensä rakasti ruoantekoa. Se rauhoitti häntä ja Angela ei halunnut viedä sitä iloa toiselta. Talo tuntui hieman kylmälle. Hän meni olohuoneeseen ja sytytti tulen takkaan. Sitten hän meni stereoiden luokse ja alkoi liuttaa sormeaan läpi nimien. Koko heidän kotinsa oli todiste siitä, miten kahden ihmisen elämän sai kieduttua yhteen ja sidottua rusetein niin, että se mistä Angela loppui ja mistä Norma alkoi oli lähes mahdoton huomata. Angela rakasti sitä. Cd-levyjä oli perinteisestä rock 'n rollista iloiseen popmusiikkiin ja klassisenmusiikin kautta takaisin kahteen punklevyyn, jotka kumpikin heistä halusivat heittää pois, mutta ne voisivat vielä tulla joku päivä tarpeeseen.

Juuri kun pianomusiikki täytti olohuoneen ulko-ovi kolahti aukeamisen merkiksi ja nopeat askeleet tuntuivat ryntäävän sisään. Norma ei ikinä kävellyt rauhallisesta, hän rynni kuin koko maailma olisi hänen perässään. Angela otti kaksi viinilasia ja kaatoi viiniä kumpaankin samanverran. Hän yritti estää hymyään kuullessaan miten huolimattomasti Norma viskasi laukkunsa johonkin nurkkaan ja hän osasi arvata, että toinen kiroaisi huomenna tekonsa. Kadonneen laukun mysteeri oli pyörinyt heidän taloudessaan lukemattomia kertoja.

Norma huudahti hänelle tervehdyksen ja odottamatta vastausta käveli olohuoneeseen. Hänen kasvonsa punoittivat ulkoilman kylmyyden muistosta. Luontaäiti vastaan hiuslakka taistelu oli kääntynyt selvästiki luontoäidin voiton puolelle ja tämän mustat kähärät hiukset osoittivat lähes kaikkiin ilmansuuntiin. Hänen meikkinsä oli pysynyt päivän ajan täydellisenä. Vielä joku päivä Angela oppisi pitämään itsestäänselvyytenä miten kaunis toinen osasi olla. Ja sitä, että kaikista ihmisistä maailmassa Norma oli valinnut hänet rinnalleen.

Angelalle tuli hillitön tarve aloittaa keskustelu. Kysyä miten Norman päivä oli menyt, oliko ulkona ollut kylmä, sanoa toiselle jotain. Mutta vaikeaksi siitä teki sen, miten hän näki sen toisesta jo nyt. Norma oli väsynyt, se miten tämä kantoi ryhtiään liian hyvin ja miten tämän katse hamusi kaikkea ympäristössä vielä osaamatta täydellisesti rentoutua kertoi, että Normalla oli ollut kiireinen ja stressaava päivä. Mutta energia joka hänestä kumpusi ja hymy, jota hän hädin tuskin saattoi pidätellä kertoi ilosta. Hänellä oli ollut hyvä päivä. Se teki Angelan iloiseksi. Hän rakasti Normaa iloisena. Aiemmin hän oli jo huomannut, että ulkona oli kylmä. Hän voisi sanoa, että hän laittoi takan päälle ja kohta Normalla olisi lämmin. Mutta Norma seisoi nyt olohuoneessa ja hänen näkökyvyssään ei ollut mitään vikaa. Siispä Angela ojensi viinilasia Normaa kohti sanomatta mitään. Norma kyllä ymmärsi.

Norman kasvoille leviävä hymy pystyi varmasti lopettamaan sotia. Hän astui eteenpäin ja otti Angelan kädestä lasin silti vielä juomatta siitä.
"Luoja, voiko sinunkaltaisesi ihminen olla edes todellinen." Norma kumartui ja suuteli häntä kuten vain Norma osasi. Hän painoi huulensa Angelan huulille ja antoi pienen hetken, kaikkien muiden mielestä kiusallisen sellaisen, Angelalle aikaa tajuta tilanne ja vasta sitten alkoi liikuttamaan huuliaan hänen huulillaan. Angela sai vastata suudelmaan eikä se ollut lainkaan kiusallista. Norman vetäytyessä Angela huomasi, että hän oli sulkenut silmänsä. Hän halusi nähdä toisen. Avatessaan silmänsä Norma katsoi häntä siniset silmät ilkikurisesti tuikkien. Toinen tiesi täsmälleen millainen vaikutus hänellä oli Angelaan.
"Aivan liian täydellinen ollakseen totta." Norma mutisi ja nosti viinilasin huulilleen. Angela ei sanonut mitään takaisin. Norma tiesi, että hän oli koko Angelan maailman keskiö. Angela tiesi myös Norman rakastavan häntä, mutta Normalle tuotti mielenrauhaa tuoda se ilmi, joten Angela ei nähnyt syytä, miksei Norma voinut tehdä sitä. Ja hetkellä olisi ollut mahdollista mennä kiusalliseksi kuten niin monet muutkin hetket Angelan elämässä, mutta Norma laski viinilasin pöydällee ja katsoi Angelaa kuin maailmassa ei olisi mitään muuta.
"Tanssi minun kanssani, Merry." Ja hän ojensi kätensä. Oli niin helppo laskea oma lasi pöydälle ja tarttua Norman käteen. Oli niin helppoa keinua väärässä tahdissa klassisen musiikin pyöriessä taustalla. Oli niin helppoa nauraa kun he astuivat toistensa varpaille. Tanssiessaan he saattoivat olla hiljaa tai puhua. He pelasivat tässä kodissa omilla säännöillään ja tavoillaan ja se sopi heille.

Angela tilasi myöhemmin pizan suoraan kotiinkuljetuksena. Hän ei halunnut astua ovesta enää tänään ulos. Kasvispizza Angelalle, Normalle pepperoni oliivi. Oli joitain asioita, joita ei saanut selvitettyä edes täydellisimmässä parisuhteessa ja yksi niistä oli millainen pizza oli parempi kaikkia muita. Norma oli aloittanut halloweeniin valmistautumisen kaupassa, joten he valitsivat illan elokuvaksi kauhua. Norma saattoi olla elementissään nauraessaan typerille virheille, joita sankari teki ja etsiessään samalla ideoita askasteluun. Välissä Angela kääntyi katsomaan hänen suloista rusetteja ja ruusuja rakastavaa tyttöystäväänsä kun tämä pohti ääneen kesken puukotuskohtauksen voisiko saada tehtyä tekoverta parhaiten orgaanisesta vai kemiallisesta väriaineesta. Angela itse ei pitänyt suuremmin kauhuelokuvista. Hän näki ruumiita päivittäin, mutta ne ruumiit olivat steriilissä tilassa, pöydällä yrittämässä antaa viimeistä lausuntoaan. Nämä kohtaukset, vaikkakin näytellyt ja valheelliset, kertoivat kuolemasta ja pelosta. Mutta hän saattoi nostaa jalkansa Norman polvien ylitse ja piilottaa katseensa toisen olkapäähän. Norma saattoi naurahtaa ja suudella hänen hiuksiaan. Ja se ilta oli kuten niin monet heidän aiemminta illoistaan. Joinakin iltoina he riitelivät ja toiset olivat kuten tämä. Täydellinen.
--

Norma heräsi juuri kuten eilenkin. Miettien sitä, miten ihana olisi jos aurinko vain paistaisi. silloin hän muisti, miten hän oli koristellut ihanan kauppansa pelottavan halloweenimaiseksi. Hän rakasti pieniä silkkipaperista tehtyjä kummituksia, joihin hän oli laittanut lamput sisälle ja ne loistivat ihanasti pimeässä. Hän oli tehnyt törkeästi töitä selvittäessään aiheuttaisivatko lamput paloturvallisuus ongelman. Hän oli valmis hyppimään ilosta kun vastaus oli kieltävä. Miten pienistä asioista hän olikaan nykyään iloinen. Lamppukummituksista ja siitä, että hän sai herätä naisen vieressä, joka oli ollut eilen aivan liian väsynyt töiden jälkeen. Merry otti aina niin raskaasti jos hänelle tuli avattavaksi ruumis, joka oli oli kokenut aivan liian paljon väkivaltaa. Merry ei ikinä kertonut töistään tarkasti. Enimmäkseen hän kertoi palasia, jotka häiritsivät häntä ja niistäkin vain harvoin. Hän kertoi, miten hirvittävää oli tajuta, että 11-vuotias oli raiskattu tai, että kuolema, joka olisi voinut olla luonnollinen oli kylmäverinen murha. Sellainen painoi Merryä ja naisen keinot selvitä ahdistuksesta olivat yhdellä sanoin selitettävissä. Kieltäminen. Norma ei tietenkään hyväksynyt näitä keinoja, mutta toisen saaminen huijattua rauhoittumaan ja ymmärtämään, että kaikki ei ollut hyvin, oli aina työteliästä. Mutta Norma oli loistava työskentelemään Merryn kanssa.

Aamu jatkui kuten ennenkin. Valmistautuminen töihin. Tänään hänellä oli huomattavasti enemmän rockabilly olo kuin eilen. Hänellä oli korkeavyötäröiset farkut ja ruutupaita. Hiuksienlaitto oli nopeampaan kun hän saattoi sipaista nopein tottunein ottein huivin päähänsä. Ruutupaita nuoli hänen yläosaanso, mutta Norma ei välittänyt. Sen lisäksi, että pin-up tyyli oli kaunista se oli tarkoitettu juhlistamaan naisellisuutta ja saamaan kantajansa olemaan ylpeä muodoistaan. Norma oli hävennyt liian kauan. Aamupalaksi hän laittoi terveellisemmän vaihtoehdon kuin eilen. Mysliä, jogurttia ja teetä. Hän tiesi valmistautuvansa alitajuntaisesti Merryn kanssa keskusteluun stressinpurusta. Hän aina alkoi yrittää olla parempi, terveellisempi ja edes hieman täydellisempi kuin yleensä silloin kuin Merry tarvitsi häntä. Se ei koskaan päässyt liian pitkälle, lähes vain huomatuksi asti kunnes Merry pisti pisteen touhulle. Huvittavaa oli, että Merry uskoi tarttuvansa tilanteeseen vaikka Norma systemaattisesti loi tilanteen, että Merry voisi tarttua siihen.

Housut eivät olleet syy olla laittamatta korkoa. Hetken aikaa hän jahkasi sitä pitäisikö hänen laittaa mustat miesmäiset saappaat, koska ne toisivat loistavan kontrastin samalla ylinaiselliseen, mutta toisaalta miesmäiseen asuun. Mutta Norma palvoi korkokenkiä. Hän rakasti sitä, miten hän tunsi itsensä niissä pitkäksi, kauniiksi ja omaksi itsekseen. Norma laittoi korkeat kengät ja ottaessaan askeleen kohti ovea oli tyytyväinen valintaansa. Sitten hän muisti, että hänen eväänsä olivat jääneet jaakaappiin. Ja hän oli kuunnellut radiota aamupalan aikana, pienellä tietenkin, ettei Merry heräisi, mutta radio oli jäänyt päälle. Ai niin, avaimet olivat olohuoneen pöydälle. Hänellä oli eri laukku kuin eilen, kirsikat eivät sopineet tähän mekkoon. Sininen laukku, jossa oli valkoisia ja vaaleanpunaisia pääkalloja oli paljon parempi. Mutta hänen kalenterinsa ja lompakkonsa olivat vielä kirsikkalaukussa. Mihin helvettiin hän oli sen laittanut?
"Et kai sinä ole lähdössä ilman, että toivotat hyvää työpäivää?" Suudelma, en halunnut herättää, ei se olisi haitannut, rakastan sinua, miksi muuttaa täydellistä käsikirjoitusta? Kun Norma lähtisi Merry katsoisi jaakaapin ovea ja näkisi post-it laput. Huomenta. Rakastan sinua. Jääkaapissa on jogurttia.
--

Keittiön pöydällä oli myslipurkki, johon oli auttavaisesti liimattu viesti Olen herkullista mysliä. Norma oli selvästi ahdistunut jostain. Hänen huomenessaan ei lukenut hyvää huomenta. Ja mysli oli liian terveellistä toisen epäterveellisiin elämäntapoihin. Neljän vuoden aikana Norma oli muuttunut lähes anorektisesta naisesta...Merry yritti todella löytää jotain muuta sanaa kuin täyteläinen onnistumatta yrityksessään. Hän ei ikinä kertoisi asiasta Normalle. Totuus oli, että hän ei halunnut Normaa langanlaihana anorektikkona. Hän rakasti sitä, että Norma näytti terveeltä ja onnelliselta. Se tuntui osin hänen ansioltaan vaikka Norma oli tehnyt huikea työn itse. Hän ei ikinä enää halunnut nähdä Normaa kuten tämä oli ollut ennen. Se aika oli ollut sairasta. Mutta rakastan sinua lappu oli kaikista tärkein Merrylle. Se oli merkki siitä, että kävi miten vain, he selviäisivät siitä, Oli ahdistus tai pelko mikä tahansa heidät oli tehty selviämään ongelmista.

Angelalla oli lyhyt päivä töissä. Hänellä oli huikeasti ylitöitä ja tänään hän ei nähnyt mitään niin akuuttia, että häntä tarvittaisiin jäämään pitkäksi aikaa töihin. Hänen luonaan käytiin edellisen päivän ruumiin vuoksi. Hän ei ymmärtänyt miksi. Angelan raportti oli ollut selkeä ja yksinkertainen. Laukaus päähän kello 04-5.30 aamuyöstä oli tappanut perusterveen 15-17 vuotiaan miehen. Ei jälkiä pahoinpitelystä tai seksuaalisesta kanssakäymisestä. Ei sormenjälkiä tai murhaaja DNA:ta. Angela oli kirjoittanut kaikki nämä asiat, mutta nähtävästi poliisit olivat kykenemättömiä puhumaan. Mutta se ei haitannut, hän osasi puhua yhtä hyvin kuin kirjoittaa. Ainoa ongelma oli, että hänen kertoessaan tämän kaiken tilanne oli jälleen kiusallinen. Angela ei ymmärtänyt miksi. Ainoa asia, jonka poliisit hyötyivät oli se, että he näkivät vainajan selässä olevan tatuoinnin. Ehkä Angelan valokuva ei ollut tarpeeksi hyvä. Se oli taidokas kuva. Naarasleijona oli kita ammollaan siten, että Angela pystyi miltein kuulemaan valtavan karjaisun. Kuva oli mustavalkoinen ja eli miehen iholla huomattavasti enemmän kuin mitä mies itse. Huumoria, jonka hän yritti sanoa poliisille. Tämä katsoi häntä kuin hän olisi sairas. Kiusallista.
--
Norma meni metroon sinä aamuna kuin yleensäkin. Kuin hän menisi toiseen kotiin. Hän tiesi, että illalla heillä olisi puhuttavaa Angelan kanssa, mutta nyt ei ollut vielä ilta. Tänään hänellä oli tilauksien teko ja tavarantoimittajiin yhteydenotto. Sen lisäksi hän oli sopinut soittavansa muutaman askarteluryhmän johtajien kanssa mahdollisuudesta pitää jonkinlaisia teemapäiviä tai kursseja ryhmälle. Norma oli yrittäjä. Teemäpäivät ja kurssit merkitsivät rahaa ja menestys oli periaatteena yrityksessä.

Metron haju oli jotain, mitä ei ollut missään muualla. Se oli hieman likaisen ja epäilyttävän oloinen, tuulahdus joka tuli heti kun lähti kävelemään rappuja maan alle. Silti siinä oli jotain koukuttavaa ja kotoista. Maa oli aina hieman likainen vaikka kaupunki oli työllistänyt paljon ihmisiä pitämään sen siistinä. Väsynyt mies katsoi häntä luukusta, kun hän painoi kuukausikorttinsa lukijaan. Se piippasi tympeästi avatessaan Normalle portit. Se oli aina ollut yksi mysteeri Normalle. Miksi piippaus kuulosti niin tympeälle. Eikö se voisi olla vaikka pieni fanfaari, joka juhlisti sitä, että hän oli laillisesti ostanut pääsyn metroon ja oikeutettu kulkemaan porteista. Jos Normalla ei olisi kauppaansa hän saattaisi olla loistava päättäjä. Vai kuka se olikaan, joka päätti metron porttien piippauksissa. Norma olisi loistava sellainen henkilö.

Laiturilla ei ollut ketään muuta kuin hän. Se oli lievästi pelottavaa, mutta metroja kulki tähän suuntaan 5 minuutin välein. Edellinen oli vasta mennyt, joten lisää porukkaan ei varmasti varmasti ollut vielä ehtinyt tulla. Minuutit kuluivat ja metron pysähtyessä Norman eteen jarrut kirskuen kukaan ei ollut tullut. Kai sekin oli normaalia. Reitti oli kyllä käytetty, mutta tänään monet olivat menneet aikaisemmalla tai tulisivat myöhemmällä. Ehkä metrossa oli tilaa reilusti.

Ovet aukesivat suhahtaen ja Norma tajusi välittömästi, että hän oli ollut väärässä. Penkit olivat varattu ja ihmisiä seisoi pitäen kiinni pylväisti ja katossa roikkuvista lenkeistä joihin Norma ylsi vain jos hän varvasteli kunnolla. Tai no piti korkokenkiä eli useimpina päivinä, mutta niiden korkeus oli silti hyvä huomioida. Taas asia, johon päättäjä-Norma tai se henkilö kuka hän olisikaan tekisi muutoksen jos hänellä ei olisi ihanaa kauppaansa. Heti kun hän astui sisään ja ovet sulkeutuivat kovan varoituspiippauksen, jälleen inhottavat piippaukset, saattelemina, hän huomasi, että jokaikinen ihminen ruuhkaisessa metrovaunussa tuijotti häntä. Ikääntynyt rouva oli lopettanut kutomisensa katsoessaan häntä, keski-ikäinen mies oli laskenut lehtensä ja tuijotti jokaista hänen liikettään. Jopa noin 5-vuotias lapsi katsoi häntä kuin vaunussa ei olisi ollut ketään muuta. Norma otti askeleita keskemmäksi vaunua aivan perälle jossa oli katosta lattiaan oleva tanko johon kukaan ei koskenut. Se oli tarkoitettu tuen ottamiseen ja  Norma tarvitsi sitä. Jokainen pää kääntyi ja seurasi hänen askeliaan. Hänen oli pakko ottaa nopea lyhyt hengenveto. Hän oli lakannut hengittämästä ja maailma tuntui hieman keinuvalta. Kukaan ei puhunut, jokainen silmäpari oli kohdistunut häneen ja Norma halusi pois. Norma pudotti laukun lattialle ja polvistui sen viereen. Katseet polttivat hänen niskassaan. Hän nosti katseensa ja tarkisti, tilanne ei ollut muuttunut. Minne tahansa hän katsoikin, ihminen vastasi hänen katseeseensa puhumatta ja reagoimatta.

Norma otti tärisevin käsin oranssilla ja mustalla kimalteella täytetyn lasipullon. Lasi tuntui kylmältä ja koko purkki lapselliselta. Hän yritti pakottaa rauhaa ja iloisuutta sisälleen heiluttamalla kimallepurkkia. Katseet olivat immuuneja kimalteelle. Metro pysähtui ja ovet aukesivat. Yksi nainen, kahdessakymmenissä oleva opiskelijatyttö, astui sisään. Hänen käveli lähemmin renksun luokse, ponnisteli varpailleen tarttuakseen liian korkealla olevaan nauhaan. Kun hän sai tasapainon ja ovet sulkeutuivat kuin yhteisestä sopimuksesta puhumatta mitään tyttö käänsi katseensa Normaan. Eikä hän irrottanut sitä.

Norma pudotti kimallepurkin takaisin laukkuunsa ja irrottamatta katsettaan naisesta hän etsi toisen purkin. Hän seurasi ihmisiä peläten koko ajan äkkinäistä liikettä. Hän otti kaksi kolmionmuotoista tablettia ja laittoi ne suuhunsa. Makea maku levisi hänen kielelleen. Hän laski katseensa mahdollisimman nopeasti metron pedoista avatakseen vesipullonsa. Hän kallisti päätään ja joi ahnaasti vettä. Hän halusi tabletit nopeasti elimistöönsä.

Kuin taikaiskusta ihmiset jatkoivat keskustelua. Lapsi marisi äidilleen siitä, ettei pidä matematiikasta, mies luki lehteä, mummo jatkoi sukan kutomista. Opiskelijatyttö katsoi häntä vielä hetken. Hieman säälivästi kunnes käänsi katseensa ja jäi tuijottamaan ei mitään, kuten metrossa kuuluikin.

Keskellä puheensorinaa Norma tärisi hieman ja hänen hengityksensä rauhoittumiseen kesti lähes kaksikymmentä minuuttia. Hän hyppäsi yhtä pysäkkiä liian aikaisin pois. Tänään hän voisi kävellä pidempään. Hän halusi pois.
--

Päästyään töistä Angela suunnisti salille. Siitä oli liian pitkä aika kun hän oli saanut tanssia. Angela oli aina rakastanut kauneutta. Hänet oli kasvatettu siihen. Hänen isänsä oli taidekauppias ja äitinsä soitti selloa. He kumpikin opettivat tavallaan mitä kauneus oli. Angelan isä kertoi tunteja siitä, miten kulttuurien erityispiirteet saatiin siveltimellä kankaalle. Miten ihmisen syvin osa sielusta oli kulttuurissa ja taiteessa. Hänen äitinsä taikoi hiljaisuuteen mitä kauneinta täytettä. Hän sanoi Angelalle aina, että jos hän ei voi sanoillaan tehdä hiljaisuudesta kauniimpaa oli parempi olla hiljaa. Angelasta tuli hiljainen lapsi. Mutta hän oppi rakastamaan klassista musiikkia Hänen äitinsä yritti saada häntä soittamaan soitinta kuin soitinta, mutta Angela ei kokenut yhtäkään soitinta omakseen. Ei yhtä omaksi kuin mitä skalpelli tuntui ruumiinavauksessa olevan osa häntä. Hänen isänsä ei saanut hänestä lahjakasta taiteilijaa, ei edes myyjää. Hän ei nähnyt taidetta sellaisena mikä sen arvo markkinoilla oli tai kuka oli kuuluisa. Hän välitti siitä, mikä maalaus puhui hänen kieltään. Sivellin ei hänen käsissään tehnyt taidetta. Hän oli kerran nähnyt Norman maalaavan. Hän oli loistava ja kun hän oli kysynyt Normalta, miksei hän maalannut useammin, toinen oli nauranut. Hän oli sanonut, että pystyi käsillään tekemään jotain muutakin. Hän maalasi vain silloin kun halusi. Angelakin oli päättänyt tehdä käsillään muuta kuin maalata. Norman seurassa hän toisinaan maalasi vaikka oli hirvittävä. Mutta Norman hymy oli Angelan tehdessä kammotuksia valkoiselle taululle todellinen taideteos huoneessa. Toisinaan Angela oli harmissaan, ettei hän pystynyt tallentamaan sitä hymyä. Kameralla hymy näytti aina hieman tekaistulta ja jos Norma oli jotain, hän oli aito.

Mutta hänen  vanhempansa lähes pakottivat hänet balettitunneille kun Angela oli 5-vuotias. Nykyään hän oli kiitollinen siitä. Baletti oli herkkää ja kaunista, mutta sai angelan tuntemaan itsensä vahvaksi. Laittaessaan vaaleanpunaiset tossut ja bodyn päälle Angela ei ollut enää lääkäri, joka ei parantanut, vaan hän oli osa musiikkia, jota ei ollut koskaan oppinut luomaan. Hän oli taulussa esitetty tanssija, joka pyörähteli kevyenä tuulena ympäri salia. Nykyään angela ei enää kilpaillut. Hän oli väsynyt nuorena taistelemaan paremmuudestaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin huonoksi ja pieneksi kuin odotellessaan lavan reunalla hetkeä sen jälkeen kun hänen kilpakumppaninsa oli julistettu voittajaksi. Niiden, jotka eivät osaa hävitä, ei pitäisi kilpailla. Siispä Angela oli lopettanut kilpailemisen. Mutta itse tanssiminen, sen lopettaminen oli kuin sanoisi huumeddiktille pärjäät ilmankin. Hän sitoi tossunsa ja astui saliin, jossa tutut peilit heijastivat hänen kuvaansa kaikista suunnista. Puinen tanko kiersi salin kuin uskollinen nauha. Reunalla oli myös yksi siirreltävä puinen puomi jos halusi tehdä harjoituksia kauempana peilistä. Peili ei ollut ongelma Angelalle.

Yksi tendu ja kaksi plietä ja Angela huomasi mikä häntä häiritsi. Vaaleat hiukset heilahtivat jatkuvasti hänen kasvoilleen ja saivat hänet ärtymään. Angela siirtyi kassilleen ja löysi kirkkaanpunaisen lettinauhan. Heidän talonsa ja lähes koko elämänsä oli täynnä lettinauhoja, mutta tänä nauha kuului selvästi Normalle. Angela rakasti pastellinvärejä, Norma oli heistä se huomattavasti räväkämpi. Hän tottunein käsin nosti hiuksensa ylös ja muutamalla käden liikkeellä sai ne taipumaan sännikkääseen nutturaan. Pinneillä hän pystyisi parempaan, mutta tämä sai luvan kelvata. Hän palasi takaisin puomille ja nyt koukistaessaan polviaan varpaisen osoittaessa toisessa jalassa vasemmalle toisessa oikealle hän tunsi itsensä tanssijaksi enemmän kuin lääkäriksi.

--
Koko päivän Norma säpsähti aina kun ovessa oleva pieni kello kilahti iloisesti uuden asiakkaan merkiksi. Uusi asiakas oli hyvä, mutta tämän aamun työmatka oli syövyttänyt pelon syvälle hänen sisäänsä. Jokaisen kilahduksen myötä kuitenkin hän rauhoittui hieman. Hän sai soitettua ryhmien johtajille ja hänen kalenterissaan oli nyt kaksi uutta suhteellisen raharikasta tapahtumaa. Tavarantoimittaja vannoi ja vakuutti olevansa aikataulussa ja se jäi hieman ärsyttämään Normaa. Tavarantoimittajiin ei voinut koskaan luottaa. Mutta no, joka tapauksessa Norma olisi ollut ärtynyt, olisivat he sanoneet mitä tahansa.

Kello kilahti ja asiakas astui sisään. Hän ei edes katsonut ympärilleen vaan hänen katseensa etsi suoraan Norman. Asiakas oli noin 25-vuotias nainen, kasvot koristeltu lävistyksin ja vartalo tatuoinnein. Norma muisti jokaisen tatuoinnin, jonka nyt mustat vaatteet piilottivat alleen. Neljässä vuodessa tietenkin tämä oli voinut hankkia lisää, mahdollisesti ja kalliisti jopa poistanut muutaman, mutta Norma ei ollut unohtanut. Fannyn ei olisi pitänyt olla täällä. Hän kuului rautaoven toiselle puolelle. Ja vaikka Norma olisi edelleen oven sillä puolen Fanny oli valinnut jo aikaa sitten toisin. Hän ei ollut sisko vaan mustan lampaan tytär, sekku enintään. Sukulainen, josta kuuluisi pysyä erossa.
"Hei Rora, ihana nähdä, että voit hyvin. Siitä on liian pitkä aika." Fannyn ääni kuulosti edelleen kuin pikkutytölle. Se teki naisesta pelottavan ja kuuluisamman Fannyn omissa piireissä. Norma kirosi sitä, ettei ollut hankkinut asetta tiskinsä alle. Hän oli kuunnellut Merryä, joka oli sanonut, että ilman aseenkantolupaa ei voinut omistaa asetta. Hän puristi tiskiä rystyset valkoisina.
"Kauppa on sulkeutunut tänään. Tervetuloa toki aukioloaikoinamme." Norma jätti sanomatta sen, että jos Fanny tuli naapurustoon kauppa sulkeutuisi aina välittömästi. Ei ollut aikaa, että hän olisi tervetullut. Fanny vain hymyili hänelle kuin ystävälle.
"Tiedän. Laitoin suljettu-kyltin. Ajattelin, että meidän olisi parempi keskustella rauhassa." Ja Fanny nosti lehden pöydälle. Oikean maailman uutisia, joita Norma tahtoi vältellä. Sivulla oli kuolinilmoitukset.
"Otan osaa, Rora." Norman silmät laajenivat hänen nähdessään lehdessä nimen, jota ei ollut koskaan ollut olemassa. Luoja nämä olivat huonoja uutisia. Ei ihme, että Fanny oli etsinyt hänet.
"Kiitos, Fanny. Minä taidan laittaa vettä kiehumaaan. Käykö kamomillatee sinulle?" Edes näkemättä Fannyn vastausta Norma siirtyi takahuoneeseen. Fanny seurasi häntä.
--

Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
pikkuMillie



Viestien lukumäärä : 6
Join date : 03.09.2016

ViestiAihe: Vs: Nano Popcornlove   La Marras 05, 2016 1:38 pm

//Minä pyydän niin paljon anteeksi jos altistan teiskä jonkun oikeasti lukemaan tämän.//

Andreakseen ei ehkä koskaan ennen ollut sattunut yhtä paljon. Häntä oli ammuttu ennen käteen tai jalkaan ja kun kipu oli näin pirun kova niin Andreas ei välttämättä ollut tarpeeksi orientti kertomaan oliko häntä ammuttu jonnekin muualle. Puhumattakaan puukotuksista tai lyönneistä. Vaikka se olikin outoa, että oikein lyötynä kunnon nyrkinisku naamaan saattoi sattua melkein yhtä paljon kuin puukko kylkeen. Koko tämän sekavan hypähtelevän ajatusmaailman taka-ajatuksena oli tuoda esille, että Andreas oli tottunut kipuun, mutta nyt häneen sattui. Hän pakotti silmänsä avautumaan ja ei yllättynyt pätkääkään nähdessään naisen seisovan ikkunan ääressä puhelin korvallaan. Hieman kääntämällä päätään hän näki sairaalahuoneen kokonaisuudessaan. Hänellä oli yksityishuone, pieni pöytä, joka oli täynnä meikkejä. Nainen oli selvästi laittautunut vasta täällä ollessaan. Vasta tällaisilla hetkillä Andreas ymmärsi, että vaikka heidän elämänsä oli väkivaltaista ja valmiiksi käsikirjoitettu tragedia, Vanessa todella rakasti häntä.

Vanessa kääntyi ja tämän ilmekään ei värähtänyt naisen huomatessa, että Andreas oli hereillä. Hän oli kireä kuin viulunkieli, luultavasti ei nukkunut minuuttiakaan ties kuinka moneen yöhön. Ja kivulias, vähintään yhtä kivulias kuin hän. Sanaakaan sanomatta hän ojensi Vanessalle kätensä. Muuttamalla varmalla askeleella nainen oli hänen petinsä vieressä ja tarttui hänen käteensä. Sängyn reuna oli luojalle kiitos alhaalla, koska Andreas ei halunnut mitään heidän väliinsä. Sanattomasta sopimuksesta Vanessa käpertyi hänen viereensä laskematta luuria korvaltaan. Andreas ei odottanutkaan sitä. Se, että hän makasi tässä sängyssä ei ollut mahdollisesti se asia, mikä romahduttaisi Vanessan maailman.
"Tämä saa riittää. Etsi heidät Shannen." Hetken hiljaisuus, kun Vanessa kuunteli vastauksen. Naisen kulmat alkoivat rypistyä, hän halusi lopettaa puhelun. Se sopisi Andreakselle paremmin kuin hyvin. Hän saattoi arvata, mistä puhelusta oli kysymys. Oli vain ihmeellistä, että Vanessa oli tehnyt niin ison päätöksen näin äkkiä. Ehkä hän oli suunnitellut asiaa jo pitkään ja tämä oli vain viimeinen pisara.

Nainen sulki puhelimen ja katsoi Andreakseen viimein täydellä keskittymisellään.
"Sinun pitää tietää, että lähes kuoleminen on vastuutonta, epäammattimaista ja huomionhakuista." Luoja miten syyttävältä naisen ääni kuulostikaan. Kuin hän solvaisi lasta, joka oli jäänyt kiinni näpistelystä. Andreas ei voinut olla puhkeamatta nauruun. Mikä samalla aiheutti lisää kipua, mutta Luojalle kiitos tästä naisesta. Helvetti ei edes pelottanut Andreasta, koska jos hän joutuisi sinne niin Vanessa seuraisi häntä kyllä. Ja se tekisi helvetistä kieron ja sairaan taivaan heille kahdelle.
"Anteeksi arvon rouva, saanko pyytää anteeksiantoanne. Kyse oli kuitenkin vain melkein kuolemisesta" Vanessan ilmekään ei värähtänyt kiusoittelulle.
"Sinä tiedät paremmin kuin kukaan muu, etten ole rouva. Et ole koskaan tehnyt minusta kunniallista naista." Tummanpunaiset huulet eivät päästäneet kasvoille hymynkarettakaan. Kuka tahansa muu uskoisi, että Vanessa oli tosissaan. Kiero, sairas, kaksinaismoralistinen ja äärimmäisen rakastettu narttu.
"Sinusta kunniallisen tekemiseen tarvittaisiin huomattavasti enemmän kuin pelkkä avioliitto." Vihdoin Vanessa naurahti hieman.
"Sinusta kuolleen tekemiseen ei tarvittu kuin kaksi puhelinsoittoa. Jos haluaisin sinut aviomiehekseni niin veikkaan selviäväni yhdessä." Kuka uskoisikaan jos näkisi heidät nyt, sairaalan pedillä makoilemassa ja kiusoittelemassa toisiaan, että tässä oli mahdollisesti yksi Chicagon vaarallisimmista pariskunnista.
"Ungh, nekrofilia ei ole minun pahelistallani, mutta jos kerran vaadit." Andreas nousi kyynärpäidensä varaan ja iski silmäänsä hyvin epämairittelevasti Vanessalle. Samalla jokin asia tuli hänen mieleensä. Hän yritti enemmän nousta istumaan, mutta jokin oli pielessä.
"Nessa, mitä minun jaloilleni on tapahtunut. Mikseivät ne liiku?" Yleisestä luulosta poiketen Andreas ei ollut tyhmä. Hän tiesi vastauksen ennen kuin Vanessa alkoi puhua, mutta hän halusi aikaa.
"Sinä melkein kuolit, Dee. He tekivät kaikkensa, mutta joskus kaikki ei ole tarpeeksi. Ei täysin."  Kaikkien näiden vuosien aikana Andreas ei ehkä ollut kuullut Vanessan olevan yhtä pahoillaan.
"Olenko minä rampa?" Shokki oli mielenkiintoinen reaktio. Andreas oli kuullut, että kivusta johtuvaan shokkiin pystyi jopa kuolemaan. Kivun hän kesti, mutta voisiko järkytykseen kuolla? Hänellä oli viime terveystarkastuksessa ollut kyllä normaali sydän.
"Ja minä teen kuolemaa. Tasapeli." Yksi kaupungin vaarallisimmista naisista antoi hänelle juuri pikkurillinsä kuin 5-vuotias tyttö. Hän teki sen, minkä jokainen karski gansteri samassa tilanteessa. Hän ojensi oman pikkurillinsä ja tarttui silla Vanessa omaan.
"Tasapeli."
"Ai niin Dee, tahtoisitko kipulääkettä?" Vanessa painoi jo hälytyskelloa odottamatta Andreaksen vastausta. Kontrolloiva narttu.
"Kyllä helvetissä." Fiksu, rakas, narttu.

--

Kun Fanny oli lähtenyt, Norma päätti, että tänään oli tapahtunut tarpeeksi. Hän keräsi laukkunsa ja lähti takaisin metroon. Kaikkialla oli hirvittävä ruuhka ja ihmiset tönivät häntä. Röyhkeys kävi Norman hermoille tällaisena päivänä. Metro pysähtyi kirskahtaen ja ovet avautuivat suhahtaen. Aivan kuten aamulla, mutta täysin toisin. Nyt vaunussa ei ollut ketään. Muut vaunojenovet olivat tupaten täynnä, osa ihmisistä jäi odottamaan seuraavaa metroa, mutta tuohon yhteen vaunuun, joka pysähtyi Norman eteen ei noussut kukaan. Se sopi Normalle. Hän yritti etsiä missä junassa oli kamera. Norma varoen hymyili siihen. Ainakin hän oli suhteellisen varma, että se oli kamera.
"Kiitos rauhasta. Minä arvostan tilaa ajatella, mutta...tiedättehän te kaikki, että mikään ei ole kuten ennen. Minä en ole enää kuten olin aiemmin. Joten jos sopii, minä kieltäydyn. Olen tyytyväinen näin ja senhän äiti haluaa kaikista eniten. Että hänen lapsensa voisivat olla onnellisia. Minä olen, joten voisitteko te vain ystävällisesti lentää pois?" Hän tiesi, että vastausta ei tullut heti. Heillä oli vain kamerat, ei mikrofoneja. Ne rikkoutuisivat liian helposti tällaisessa paikassa. Ja huuliltalukijoita oli maailma täynnä. Nyt heillä oli nauhoitus, huuliltalukija löytyisi pian. Mutta nyt oli aika odottaa.

Päätessään takaisin maan pinnalle hän etsi puhelinkopin. Hän voisi odottaa kotiin saakka, mutta hänellä ei ollyt sydäntä kertoa Merrylle, että hän otti niin reilusti takapakkia. Hän oli voinut hyvin niin kauan. Mutta hän tiesi rajansa ja nyt niitä venytettiin jo liikaakin.
"Haloo, tässä on Norma Sullivan. Kävin viimeksi tohtori Rickhardsin vastaanotolla kolme vuotta sitten ja kaikki on ollut hyvin, mutta Fanny tuli tänään." Norma rukoili, että vielä joskus hän osaisi selittää asiat niin, että ne olivat järkeviä niistäkin ihmisistä, jotka eivät olleet tunteneet häntä vuosia.
"Neiti Sullivan, teidän täytyy rauhoittua. Tohtori Rickhards on kiireinen mies. Miksi Fannyn ilmestyminen on paha juttu, joka vaatii välitöntä yhteydenottoa." Nainen vaikutti ärsyttävältä. Yleensä Norma kaunistelisi sanojaa, mutta nyt hän ei kokenut sitä tarpeelliseksi.
"Fanny ei ole todellinen." Norma hamusi katseellaan lasiseinien lävitse missä joku katsoisi häntä. Ketään ei näkynyt missään. Norma kiitti äitiään.
"Oh, yhdistän tohtorille." Norma ei välissä ymmärtänyt, millaisia psykiatrisia ongelmia klinikalla hoidettiin jos harhojen näkeminen yllätti vastaanottotyöntekijän niin kovin.
"Kiitos."
--

Angela oli sytyttänyt kynttilöitä talon täyteen ja laskostanut pehmeää peittoa lattialle Kaikki tämä oli pelkkää teatteria ja melkein huvitti häntä. Hän oli usein tehnyt tätä suhteen alkuaikoina. Silloin, kun he olivat epävarmoja toisistaan ja yrittivät aivan liian kovaa. He olivat tutustuneet vähemmän päivänvaloa kestävissä olosuhteissa ja muutos normaaliin arkeen oli ollut oudompi kuin kumpikaan heistä oli uskaltanut kuvitella.

Angelalla oli juuri vaihtanut työtään ja kaikki tuntui vaikealta. Hänestä tuntui samaan aikaan, että häneltä vaadittiin liikaa ja samalla hän ei merkannut kenellekään mitään. Hän halusi jonkinlaisen merkityksen itselleen, elämän joka oli kaikkea muuta kuin tätä. Hän löysi klubin vahingossa, kun hänen siveellinen opiskelijatoverinsa vietiin viettämään polttareita sinne. Yläkerta oli burleskiklubi. Iso tanssilava dramaattisille esityksille, baarimikot silintereissä heittelemässä pulloja korkealle ilmaan, pelkkää teatteria kaikki. Angela ei viihtynyt siellä. Mutta alakerrassa oli liian pieni huone niin paljolle väkeä. Osa pukeutui nahkaan, meikki oli liian vahvaa, osa istui lattialla pöydän alla polvillaan. Hänen opiskelijakaverinsa kikattivat kuin tämä paikka olisi vitsi. Angela ei tiennyt mitään tämän paikan kulttuurista, mutta se, miten kukaan ei katsonut pahalla kahta miestä tanssimassa keskenään, tai keski-ikäistä naista syöttämässä collegepojalle drinkkinsä oliivia herätti Angelassa oudon kaipuun. Tämä oli maailma, johon hän ei kuulunut. Ensisilmäyksellä kävi selväksi, että siinä oli piirteitä, joita ei halunnut. Mutta siinä oli teatterin sisällä jotain niin rehellistä, että Angela tiesi kaipaavansa takaisin.

Silloinkin sinä samana iltana, jonka hän tuhlasi ihmisten kanssa, jotka eivät tehneet häntä onnelliseksi, samassa kellarikerroksesssa, pienessä lukitussa huoneessa oli Norma. Nainen, jota hän ei tuntenut silloin ja joka käyttäytyi ja näytti nykyään täysin erilaiselta. Siitä hetkestä kun hän katsoi nykyisen jo avioeron käyneen silloisen tulevan morsiamen juovan shotteja kesti vielä kuukausia ennen kuin hän kunnolla tutustui Normaan. Angelan oli myönnettävä, että hän ei muistanut kunnolla opiskelijatoveriensa nimiä. He tulivat toisinaan vastaan joissain seminaareissa, mutta keskimääräisesti he kulkivat eri teitä. Useimmista hänen opiskelijatovereistaan oli tullut sellaisia lääkäreitä, jotka paransivat ihmisiä. Toisaalta oli surullista, ettei Angela varmaan edes tunnistaisi entistä ystäväänsä nykyään. Ystävä ei koskaan saanut tietää, minkälaisen palveluksen tämä oli tehnyt Angelalle.
--
Burleski oli tanssilaji, joka ei ollut jokaisen mieleen, mutta se oli todellakin jokaiselle. Äsken lavalla oli ollut häyheniin pukeutunut naapurintyttö ja nyt sinne nousi ylipainoinen keski-ikäinen nainen. Kumpikin kantoi ryhtiään ja vaatteitaan kuin viimeisintä muotia. Häpeämättömyys oli eteenpäin kantava voima. Tuolla samalla lavalla Hannah oli tanssinut toisessa elämässä. Hän tunsi enemmän sympatiaa tuon ylipainoisen naisen kanssa kuin naapurintytön kanssa koskaan. Hän oli aina tuntenut isonsa liian pitkäksi ja ylipäätänsä isoksi. Hän oli aina ollut liikee ollakseen kaunis. Tuolla lavalla Hannah oli ensimmäistä kertaa tuntenut olonsa itsevarmaksi ja seksikkääksi. Hän oli menettänyt neitsyytensä ensimmäiselle, joka kehui häntä. Itsetunnon kasvamisessa oli kestänyt aikansa.
"Pitkästä aikaa, Hannah. Se normaaliko?" Hannah kääntyi katsomaan miestä, joka tunsi jokaisen. Hän oli työskennellyt jo vuosia Paratiisissa. Väsyneesti hän nyökkäsi.

Paratiisi oli klubi, joka oli toiminut kotina ja nostanut heistä useimmat jaloilleen kuin syöstänyt heidät kadotukseen. Todellakin nimensä arvoinen paikka. Tai no useimmat paikallaolijat olivat niitä, jotka olivat ponnistaneet jaloilleen. Hän katsoi liikemiehiä, joiden liiketoimet olivat arkaluontoisempaa materiaalia kuin presidenttikanditaattien perjantai-ilta viihteellä. Se, että nämä miehet, jotka eivät olleet heitä, olivat löytäneet tämän paikan teki heistä etuoikeutettuja. Äiti valitsi jokaisen lapsensa tarkoin ja asiakkaan vielä tarkemmin. Ahneus tai lapsellisuus ei ollut koskaan haitannut äitiä, mutta uskottomuutta ja valehtelua hän ei sietänyt. Suhteellisen kaksinaismoralistista ottaen huomioon, että kun pakka räjähti, äiti katosi. Oli mennyt vasta kaksi päivää, mutta Chicagon alamaailma oli kaaoksen vallassa ja kerjäsi uutta aikaa. Alkoi olla selvää, että ne jotka olivat jääneet kiinni olivat jääneet kiinni ja äidillä ei ollut aikomusta pelastaa heitä. Nämä ahneet pikkutekijät saattoivat olla Chicagon uutta aatelistoa. Kaikki mitä he tarvitsivat oli vain hieman naisen käden kosketusta.
"Kaikki ovat huolissaan. Muutos ei ole koskaan helppo." baarimikko katsoi klubia kuin teini-ikäistä lastaan, jota ei voinut enää kauan kutsua pikkuprinsessaksi. Hieman kaihoisasti, mutta rakastavasti.
"Mutta toisinaan se on hyvästä, jopa välttämätöntä. Onko jotain jo tapahtunut täällä?" Hannah tiesi hyveet, joilla pystyi pysymään voittajana. Tarkat periaatteet, jotka ohjasivat toimintaa ja antoivat luottamusta hänen ympärillä olevilleen. Tämä oli tärkeää aikaa. Jokainen sana, jokainen ele ja teko kertoi hänestä. Hän pystyisi esittämään tämän roolin itsevarmuudella ja ylpeydellä.
"Muutama pyrkyri on noussut lavalle ja pyytänyt seuraamaan häntä. Ei sen kummempaa." Hannah esti naurunsa. Paratiisissa toimittiin hienovaroen ja tehokkaasti. He olivat ryhmä yksilöitä, joista jokaisella oli merkitys ja rooli. Jos joku yritti nousta lavalle ja huutaa olevansa kristus heille eksyneille, se oli viimeinen asia mitä hän oli. Saattoi olla, että äiti oli nyt kadoksissa, mutta Hannahilla oli luottamusta.Äiti ei jättäisi heitä tuuliajolle. Toisin kuin valheelliset kristukset olisivat tehneet äiti arvosti sitä, että he olivat valinneet hänet.

--

Norman tullessa kotiin hän ensimmäisenä huomasi pimeän talon. Päivä oli ollut kaoottinen. Harhojen paluu niin pitkän tauon jälkeen oli heittänyt hänen jo ennestään heikon mielenterveytensä laidan ylitse. Hän oli alkanut uskoa, että häntä seurataan ja, että ympärillä olevat ihmiset puhuivat hänestä. Hän oli nopeasti poikennut tohtori Rickhardsin luona. Hän oli juossut koko matkan, ettei kukaan satuttaisi häntä ja hänellä oli ,hirvittävä jano. Mutta hän ei päässyt ajatuksesta irti, että tohtorin tarjoama vesi voisi olla myrkytettyä. Tai täynnä pieniä seurantalaitteita, joiden vuoksi hän ei pääsisi koskaan karkuus. Ei vaikka hän kuinka juoksisi. Norma tiesi, että ajatukset eivät pitäneet paikkansa ja paranoia oli osa hänen sairauttaan. Mutta logiikka ja tunteet kävelivät vain harvoin käsikädessä. Keskimääräisesti niillä kahdella oli niin huonot välit, että ne välttelivät toisiaan. Paskiaisten pitäisi mennä pariterapiaan. Tohtori Rickhards oli kuitenkin rauhoitellut häntä. Hän kertoi, että koska oireet olivat pysyneet näinkin pienellä annoksella niin pitkään kurissa luultavasti jokin oli provosoinut ne hereillä ja hyvällä läpikäymisellä, prosessoinnilla ja lääkkeiden pienellä lisäyksellä, Norma ei käsittänyt millaista matematiikkaa lääketieteellisessä opetettiin jos tuplaus ja pieni lisäys oli sama asia, jokatapauksessa näin tekemällä oireet olisi mahdollista ja todennäköistä saada kuntoon. Norman harhat eivät koskaan olleet olleet vaarallisia muille. Ne aiheuttivat vain ahdistusta hänelle itselleen. Eikä Norma ollut ikinä antanut niiden vallita elämäänsä niin paljon, että olisi ollut vaaraksi itselleen.

Joka tapauksessa päivä oli ollut niin pitkä ja ahdistava kaikin tavoin, että aamusta tuntui olevan ikuisuus. Aamusta jolloin hän oli jättänyt myslipurkin pöydällä ja provosoinut Merryn huolehtimaan heistä. Hän oli jo unohtanut sen ennen kuin oli astunut pimeään eteiseen. Yleensä ihmiset vihasivat pimeää, varjoja jotka alkoivat elää saadessaan edes ripauksen valoa läheisyyteensä ja kaikennielevää pimeyttä, jossa kuului tuntea itsensä pieneksi ja avuttomaksi. Norma ei ymmärtänyt sitä normia. Joskus pienenä hän oli pelännyt pimeää ja hänen sisarensa oli sanonut sen olevan turhaa, koska Norma itse oli varjohirviö. He olivat sulkeneet valot ja karjuneet pelottaen pois paljon pienemmät ja vähemmän uhkaavat hirviöt kuin he. Norma rakasti auringonvaloa, mutta hän otti paljon mieluummin pimeän huoneen kuin surisevat sähköiset valot. Hiljaisin liikkein Norma riisui kenkänsä. Niiden kopina ei saanut häiritä hänen tekoaan. Varjohirviö Norman oli aika etsiä saaliinsa olohuoneesta.

Oli totta, että hän pääsi olohuoneeseen ilman, että Merry huomasi. Hän olisi voinut pilata tunnelman karjaisemalla tai yrittämällä yllättää toisen. Merry istui olohuoneen nojatuolissa. Televisio ei ollut päällä ja ainoa ääni huoneessa tuntui olevan kellon tikitys. Kymmenien kynttilöiden valo leikitteli vaaleilla kasvoilla saaden Merryn näyttämään normaaliakin rauhallisemmalta. Tämän silmät olivat kiinni ja huulet toistivat äänettömästi jotain mantraa, jota kukaan muu ei tiennyt. Kun Norma oli kuullut ensimmäisen kerran, että Merry harrasti meditaatiota, hän on nauranut. Silloin hän ei tiennyt, että meditaatio voisi olla kaunista. Ehkä Norma pitikin enemmän hämärästä kuin rehellisestä pimeästä. Hämärässä kaikki oli hieman maagisempaa. Ja alkutilanteessakaan ei ollut valittamista.

Aamulla hän oli ajatellut, että Merry tarvitsi häntä. Kumpikin heistä oli tarpeeksi vahva ottamaan hetkeksi ohjat ja antaatoisen vain luottaa toiseen. Se osasi olla varsinkin Normasta rauhoittavaa. Merry yleensä koki rauhan siten, että hän pystyi olemaan hyödyksi Normalle. Siinä oli jotain väärää, mutta niin kauan kuin se teki Merryn tyytyväiseksi ja rentoutuneemmaksi Normalla ei ollut mitään ongelmaa esittää, että hän tarvitsi taukoa ohjaksissa olosta. Vielä aamulla se oli ollut esitys. Tämän päivän jälkeen ohjaksien luovutus toisella ja hetkellinen mahdollisuus olla toiselle hyvä olivat kaikki mitä Norma pystyi kuvittelemaan. Hän oli väsynyt, niin hirvittävän väsynyt. Kuin koko päivän paino olisi hyökännyt hänen hartioilleen sillä yhdellä hetkellä.

Merry avasi silmänsä kuullessaan ensimmäisen nyyhkäyksen. Norma ei ollut edes huomannut, että kyyneleet olivat alkaneet valua hänen silmistään tai, että puristava tunne rinnassa alkoi purkautua viimein. Merry ei säikähtänyt, ei rynnännyt hänen luokseen paniikissa. Merry katsoi häntä kuin hän olisi katseen arvoinen ja rauhallisella käden liikkeellä viittoi Normaa lähemmäs. Lattialla Merryn tuolin edessä oli peitto ja Norma ei edes miettinyt ennen kuin romahti siihen. Hän osasi polvistua elegantisti jopa viettelevästi. Jotenkin se aina unohtui näissi tilanteissa. Norman oli niin helppo laittaa päänsä Merryn polvelle ja antaa naisen silittää hiuksiaan kuin Norma olisi kissanpentu. Leijonanpentu kuulosti paremmalta, se ei hävettäisi häntä yhtä paljon. Paitsi tässä huoneessa, heidän kodissaa, kun he olivat kahdestaan ei ollut syytä hävetä. Heillä oli omat saantönsä ja tapansa. Ja Merry sanoi aina, että hän oli niin hyvä, ettei hänen kannattanut tuhlata häpeää häneen.
"Haluatko puhua, Norma?"kyyneleet eivät olleet loppuneet. Kuinka paljon niitä mahtui yhtee ihmiseen. Mutta missään vaiheessa Norma ei itkenyt valtoimenaan itkua joka olisi voimakkaampi kuin hän. Kyyneleet virtasivat ja välissä rikkoutunut hengenveto teki itsensä tiettäväksi, mutta Norma pystyi puhumaan, hengittämään ja tässä Merryn lähellä hän oli turvassa.
"En, Merry kiltti, en."Merry kumartui ja painoi huulensa kevyesti Norman hiuksiin. Merry aina ymmärsi.
"Myöhemmin sitten. Ennen kuin aloitamme, Norma. Onko jotain mitä haluat?" Norman teki mieli nauraa. Ennen kuin aloitamme ja Norma oli jo puolivälissä kiittämässä avusta. Merry oli väsynyt, muttei halunnut nukkua. Hän oli käynyt vessassa. Jos kyse olisi normaalista leikistä hän menisi kaunistautumaan hieman, mutta nyt se oli tarpeetonta. Normasta tuntui, että hän oksentaisi jos söisi mitään. Vesikannu tohtorin pöydällä oli näyttänyt ihanalle, mutta seurantalaitteet.
"Vettä." Merry ei aintaisi hänelle seurantalaitteita. Merry oli turvallinen ja luotettava. Kallio johon tukeutua. Merryn silmät tuntuivat katsovan häntä suoraan sieluun asti käsien muodostaessa kupin Norman kasvojen ympärille.
"Minä käyn hakemassa sitä. Mutta Norma, oletko vielä minun kanssani. Voisitko olla minulle hyvä, vahva ja täydellinen?" Merryn sanoissa oli enemmän voimaa kuin Normassa. Hänen teki mieli kieltää. Ei, hän ei voinut. Hän oli liian pieni isoihin sanoihin.
"Kun minä käyn keittiössä, kävisitkö hakemassa cd.n joka saa sinut rentoutumaan?" Jos Norma yrittäisi hän pystyisi tekemään sen. Hän oli siihen tarpeeksi vahva. Se teki hänestä Merryn silmissä täydellisen. Niin pieni asia. Norma nyökkäsi ja Merry suuteli häntä vielä kerran otsalle ennen kuin nousi ylös nojatuolista.

Norma nousi seisomaan. Hänen päänsä tuntui hieman heikolle. Hän oli hyvää vauhtia vajoamassa ja täällä turvassa se ei haitannut. Yleensä Merry ei antanut mitään päätöksiä Normalle, kun he leikkivät. Mutta nämä asiat merkitsivät paljon vain Normalle. Merrylle riitti, että hän oli onnellinen. Norma kaipasi vielä pieniä apuja silloin tällöin. Jossain vaiheessa he raapisivat seinää, jossa Norma kysyisi itseltään, onko tällainen heikkous säälittävää. Silloin hän tarvitsi Merryn lisäksi tilanteen jossa tunsi olonsa mahdollisimman turvalliseksi. Hämärä huone ja rauhoittava musiikki kuulosti taivaalliselta. Hän valitsi Elviksen rauhallisia rakkauslauluja. Jos Norma olisi välittänyt miehistä puoliksikaan niin paljon kuin naisista, hänen ykkösprioriteettinaan olisi ollut matala seksikäs ääni.

Norma laittoi levyn soimaan ja palasi takaisin peittonsa luokse. Merry ei ollut käskenyt mitään. He eivät olleet vielä aloittaneet. Silti Norma otti automaattisesti alkuasennon. Polvillaan istuminen kasvot kohti nojatuolia, kädet selän takana kuin sidottuina. Kasvot Norma kohotti aina kohti nojatuolia, jossa Merryn kuului olla. Perinteisessä alkuasennossa kasvot osoittaisivat lattiaan alistumisen merkiksi. Merry ei halunnut nähdä Normaa alistuneena tai piilottavan kasvojaan häneltä. Hän sanoi aina, että submissiivisena olo oli mahdollisesti voimakkaampaa kuin mitä dominanttina olo voisi olla. Normalla oli polvillaan ollessaan enemmän valtaa Merrystä kuin koskaan muulloin ja hän halusi Norman näkevän sen.
--
Angela ei ollut nähnyt Normaa pitkään aikaan tässä kunnossa. Ei alkuaikojen jälkeen. Joulun lähettyvillä toinen oli aina lähes hermoraunio, mutta ei näin pahasti. Mutta se ei haitannut. Tai haittasi, mutta he selviäisivät siitä yhdesä. Angela täytti vesikannun ja palasi olohuoneeseen.Norma oli kuin taideteos keskellä huonetta. Pehmeä taustamusiikki vain täydensi kuvaa. Angela laski nojatuolin vieressä olevalle sohvapöydälle vesikannun ja tyhjän lasin. Hän istui tuolille ja rauhallisin liikkein täytti lasin. Tällaisilla hetkillä Norman kanssa työskentely oli puoliksi villieläimen kesyttämistä ja puoleksi kissan paijaamista. Jälleen asioita, joita hän ei ikinä kertoisi Normalle. Tällaisilla hetkillä toinen vain oli varma, että hän oli huonoin ihminen maailmassa. Täysin arvoton ja valmis tuottamaan vain pettymyksen. Rauhalliset liikkeet ja selkeät odotukset eivät yllättäneet ja säikäyttäneet Normaa. Kun tyttö tiesi, mitä häneltä haluttiin, hänen oli helpompi toteuttaa toive. Ja Norma tuli aina niin onnelliseksi kun hän sai miellyttää Angelaa. Angelan pitäisi tuntea syyllisyyttä, koska Norman kuuluisi tulla onnelliseksi miellyttäessään vain itseään ja tämä ei saisi olla yksipuolista. Mutta kun he olivat valmiita, he kumpikin olivat tyytyväisempiä, heidän luottamuksensa toisiinsa oli vahvistunut ja Angela ei nähnyt mitään muuta kuin ihmisten kapeakatseisuuden negatiivisena puolena. Ja jos Normaa ei laskettu, Angela loppujen lopuksi välitti muista ihmisistä todella vähän. Heidän tuomitsevaisuutensa ei haitannut häntä.

Hän antoi lasin Norman huulille ja juotti toista kuin pikkulasta. Ulkopuolisesta tämä näyttäisi kauhealta. Itkeä nainen polvillaan hänen edessään kun hän ei antanut edes toiselle lupaa ottaa lasia käteensä. Luoja, miten väärässä ulkopuoliset olisivatkaan. Miten uskomattoman paljon Norma luotti häneen antaessaan Angelan nähdä hänet näin. Norma joi ahnaasti ja Angela täytti lasin kahdesti. Oliko toinen juonut mitään koko päivän aikana? Norma hengitti pari kertaa raskaammin ja kiitti hengstyneenä Angelaa. Angela laski lasin pöydälle ja keskitti jälleen huomionsa Normaan. Tämä katsoi häntä hieman ehyempänä, mutta ei paljon.
"Minä olen valmis, Merry. Kiltti." Hän laski otsensa Angelan polvelle ja hieroi sitä farkkukankaaseen kuin kissa pakottaen hymyn Angelan huulille.
"Turvasanat?" Aluksi he olivat keskustelleet pitkään, varmistaneet jokaisessa vaiheessa, että toinen muisti. Nykyään kyse oli yhtä arkipäiväisestä asiasta kuin tiskaus. Arkirutiini ja velvollisuus, toisinaan hidaste, mutta pahempaakin voisi olla.
"Popcorn, Pitsi, ja Enkeli." Nuo olivat kolme tärkeintä sanaa, jotka Norma oli Angelalle kertonut. Aivan aluksi, silloin kuin he olivat olleet vain tuntemattomia toisilleen, he olivat käyttäneet alottelijoiden liikennevalosääntöä. Vihreä oli turvasana, joka kertoi, että kaikki oli kunnossa ja Norma voi hyvin. Norma myöhemmin halusi vaihtaa sen popcorniksi. Se oli äärimmäisen 50-lukulainen sana. Sen lisäksi Norma tapasi sanoa, että hänellä ei ollut yhtäkään huonoa muistoa popcorn-sanasta. Montako sanaa edes oli olemassa, johon ei liittynyt edes yhtä huonoa muistoa? Keltainen oli aluksi ollut merkkinä siitä, että kuljettiin Norman äärirajoilla ja, että toinen toivoi, että he voisivat hieman hiljentää vauhtia. Pitsi oli ollut luonnollinen muutos tuolle sanalle. Norma virkkasi yhtenä kesänä tolkuttoman määrän mitä kauneimpia pitsiliinoja. Niille oli innokas ostajakunta ja sen minkä Norma teki poiki aina kolme uutta tilausta. Norma vihasi lopulta pitsiliinoja. Hänen kätensä olivat kuivahtaneet ja sormenpäät hieman halkeilivat liiasta virkkaamisesta ja liian vähästä rasvauksesta. Kaikista ärsyttävintä oli, että Norma rakasti pitsinvirkkaamista. Sinä kesänä Angela oli joutunut pyytämään Normaa hidastamaan tahtia ja pitämään tauko liinojen suhteen. Pitsi oli hyvin luonnollinen sana korvaamaan keltainen. Ainoa mysteerisana oli punaisen, lopeta välittömästi, korvaaja. Norma oli käyttänyt sanaa punainen vain kahdella ensimmäisellä kerralla. Sen jälkeen hän oli sanonut, että enkeli oli luonnollisempi turvasana hänelle. Syy miksi Norma oli udellut ja etsinyt hänelle kauan lempinimeä oli se, että Angela oli liian lähellä enkeliä. Enkeli oli Normalle ahdistava sana. Vielä joskus Angela toivottavasti tietäisi miksi. Norma oli melkein pakahtunut ilosta, kun hän oli saanut tietää, että Angelan toinen nimi oli Meredith. Merry kuulemma sopi hänelle loistavaksi. Nyt jälkiviisaana, kaipa se sopikin. Ainakin hän rakasti tulla kutsutuksi sillä nimellä.

Varoen kuin sanat olisivat vaarallisen hauraita Angela toisti Norman sanat. Hän muisti ne milloin ja missä vain. Hän meinasi olla ahdistuksen vallassa aina kun ystävänpäivänä ja jouluna puhuttiin enkeleistä. Ehkä siksi hän nykyään hämmentyi entistä enemmän aina kun joku kutsui häntä Angelaksi.
”Norma, sinulla on koko aikana lupa puhua. Sinun on heti käytettävä turvasanojasi jos koet sen vähääkään tarpeelliseksi. Ymmärrätkö?” Norma nyökkäsi mutta katsoi kysyvästi Angelaan päin.
”Kyllä, Merry. Kerrotko minulle omat turvasanasi?” Norma tiesi ne jo ennestään. Ne olivat oikeastaan turhat. Angela ei ikinä ollut kuullut, että dominantti persoona, se joka johti tilannetta olisi omistanut turvasanoja. Mutta se, miten toinen uskalsi antaa itsensä täydellisesti toisen armoille ja miten itse tunsi muuttuvansa täysin eri henkilöksi kohtausten aikana saattoi olla pelottavaa. Alkuaikoina hän oli säikähtänyt sitä ja automaattisesti käyttänyt Norman turvasanaa. Hän oli ollut paniikkikohtauksen partaalla, mutta Norma oli vain noussut lattialta, kiertänyt kätensä hänen ympärilleen ja hukuttanut hänet kehuihin siitä, miten rohkeaa oli keskeyttää tilanne. Norma ei ollut normaali submissiivinen. Hän oli tarpeeksi vahva muuttamaan tilanteen kuin tilanteen. Hän polvistui koska halusi, ei koska tarvitsi. Täällä, tässä huoneessa he olivat kaksi maailman ainoaa ihmistä.Se, että Norma oli huomettavasti uhmakkaampi ja vahvempi kuin submissiiviset yleensä ja se, että Angela oli huomattavasti heikompi dominantti kuin normaali sopi heille.
”Saanko lainata sinun sanojasi, Norma. Olisitko niin armelias?” Norman kasvot olivat edelleen kyynelten tahraamat, mutta hymy, jonka nainen hänelle osoitti oli loistavampi kuin kauneinkaan kesäpäivä.
”Totta kai, Merry.”

Asiaan perehtyneestä heidän kohtauksensa olisivat olleet lapsellisia ja viattomia. Monet halusivat bdsm-suhteen olevan täynnä nahkaa, käskyttämistä ja kipua. Kaipa se joillekin oli asian ydin. He kumpikin olivat tajunneet aikaa sitten, että heistä se oli tyylitöntä ja he olivat löytäneet tasapainon sille mitä kumpikin halusivat. Normalle kaikista tärkeintä oli, että hän koki voivansa olla mieliksi. Hänelle annettiin määräys ja hän pystyi tottelemaan. Norma ei nauttinut haukkumisesta, epärealistisista tavoitteista tai puoliksi jätetytyistä suorituksista. Se sopi Angelalle. Hän tiesi Norman rajat ja naisen palvominen ei ollut hänelle vaikeaa. Angela koki aina ihmeen, kun hän näki uhmakkaan vahvan ja eloisan naisen antavan kaiken tahtonsa ja voimansa hänelle. Ohjaksien vastuu oli painava, mutta se jätti hänet kohtauksen jälkeen rentoutuneeksi ja vapautuneeksi. Töissä hänen käsiensä täytyi olla vakaa, ettei hän tuhoaisi todistusaineistoa. Täällä laskiessaan kätensä Norman poskelle hänen kätensä sai vapista vapaasti.
”Tunnetko sinä tämän, Norma. Ymmärrätkö mitä sinä teet minulle?” Angelan ääni ei koskaan muuttanut intonaatiotaan. Tasaisen lattea aina. Mutta hänen sanansa eivät koskaan valehdelleet ja Norma tiesi sen.
”Sinä täriset. Mutta minun on vaikea uskoa, että se johtuu minusta.” Norma oli niin raa'an rehellinen sanoissaan ja äänensävyssään. Norman ääni toisin kuin Angelan kertoi maailmoja. Se oli hieman käheä, muttei niin käheä kuin se tulisi olemaan huomenna ja katkeili tavujen välissä. Kuin jokainen sana olisi pakotettu ja koettu tarpeeksi tärkeäksi sanoa.
”Usko vain, Norma, vain sinusta. Ja jos et usko, sinä tulet uskomaan.” Sanat olisivat voineet olla uhkaus, jos he eivät luottaisi toisiinsa. Jos he eivät olisi olohuoneessaan vain kahdestaan Elviksen laulaessa rakkaudesta. Täällä ne olivat lupaus, hieman kiero lupaus, mutta lupaus joka tapauksessa.

”Ole kiltti ja käänny Norma.” Angelan kai kuuluisi käskeä saadakseen auktoriteetin, mutta Angela ei koskaan ollut välittänyt auktoriteetistä. Ei kun Norma oli kykenevä antamaan itsensä pyynnöstäkin. Ja sanaakaan sanomatta, edes nousematta ylös, Norma käänsi selkänsä. Hän tiesi mitä Angela seuraavaksi pyytäisi, muttei tehnyt sitä, koska Angela johti ja Norman ei tarvinnut tietää.
”Riisu paitasi.” Yleensä Norma naurahtaisi ja esittäisi leikillisiä kommentteja tässä vaiheessa. Aluksi hän oli piruillut siksi, että yhtäkkinen käsky riisua paita oli aika töksähtävä. Jollain tavalla Norma oli loistava vastapaino Angelalle. Se vitsailu oli ensimmäisellä kerralla estänyt tilannetta olemasta kiusallinen. Yleensä nykyään Norma enintään tuhahteli siitä, miten hänen pitäisi tatuoida rintansa täyteen, että hän saisi katsoa Angelaa jopa toisinaan. Tänään Norma vain alkoi riisua paitaansa sanomatta sanaakaan. Tänään oli erikoinen päivä. Pyytämättä norma riisui myös rintaliivit. Angela oli tyytyväinen. Hän ei halunnut, että kaunis kuva rikkoontuisi kankaanpalan vuoksi.

Norman selässä oli koko selän peittävä tatuointi isoista siivistä. Siipien tyvi oli luinen ja pelottavan elävän näköinen. Siivet itse oli tehty muistuttamaan enkelinsiipiä. Angela kuljetti sormenpäitään höyhenillä ja hymyili huvittuneena tuntiessaan Norman väristyksen.
”Minä en ymmärrä, miten voit pelätä enkeleitä, Norma, kun ne ovat näin kauniita.” Angela tiesi, että Norma ei vastaisi. Tämän hengitys oli hieman tihentynyt. Monet kuvittelivat, että parhaimman seksuaalisen kokemuksen sai toimimalla rajusti ja äkkiä. Angela tiesi, että parhaiten hän sai Norman sekaisin muuttamalla sormenpäiden hellän kosketuksen kynsien vain hieman kivuliaaksi raapaisuksi. Kyse oli elegantista hienovaraisesta rajasta suloisen ja sairaan välillä. Ja he olivat mestareita siinä leikissä. Paras oli opettanut hänet aikanaan.
”Norma?” Toinen tiesi mitä hän kysyi silloin kun hän ei kysynyt mitään.
”Popcorn, Merry. Popcorn. Älä vain lopeta.” Normalla tuntui olevan vain kaksi vaihdetta. Joko hiljaisuus, jonka rikkoi vain äänekäs hengitys tai paniikinomainen jatkuva puhe. Normalla oli lupa puhua, mutta tällä hetkellä Angela uskoi, että Normalle olisi parempi olla hiljaa. Hän olisi tyytyväisempi hiljaisena. Hän ei vain itse nähnyt sitä nyt. Angela kumartui ja hengitti muutaman kerran normaalisti Norman korvan vieressä. Silloin kun hänelle ensimmäisen kerran ehdotettiin sen tekemistä hän oli ajatellut että se oli typerä ja hieman karmiva. Tulla toisen viereen ja hengittää sanomatta tai tekemättä mitään. Mutta ennen kuin mitään tuomitsee, se pitää kokea itse. Hänen ihastuttava opettajansa oli opettanut miten se, että toinen oli lähellä, selän takana näkökentän ulkopuolella, mutta kykenevä ja näkemään hänet, oli uskomaton, pelottava, mutta uskomaton tunne.
”Älä huoli, Norma. Minulla ei ole aikomustakaan lopettaa. Minä haluan sinun sulkevan silmäsi ja kävi miten kävi pitämään ne kiinni kunnes annan sinulle luvan avata ne. Pystytkö siihen, Norma? Saat halutessasi myös siteen.” Norma puisteli päätään. Hän ei halunnut sidosta silmilleen. Hän selviäisi ilmankin.  Angela ei ehtinyt edes kysyä ennen kuin Norma varmisti hänelle olonsa.
”Popcorn, Merry. Olen kunnossa.”


Norma ei ollut koskaan arvostanut sidoksia tai ihmeellisiä seksileluja joihin tarvittiin käyttöohjeita enemmän kuin Ikean tavaroiden kokoamiseen. Hän piti yksinkertaisista asioista. Siitä miten hän pystyi pitämään silmiään kiinni kun hänen vaistonsa käskivät avaamaan ne. Miten hän pystyi istumaan polvillaan vaikka ne puutuivat ja Norma tiesi, etteivät ne pitäisi häntä pystyssä tällä hetkellä vaikka hän yrittäisi. Hän rakasti sitä, miten toisen naisen ääni sai hänet enemmän sekaisin kuin yksikään seksilelu oli koskaan. Tai miten toinen kynsillään, hampaillaan ja äänellään sai hänet unohtamaan, että maailmaa oli tämän huoneen ulkopuolella. Merry ei ollut koskaan antanut hänelle pantaa tai sormusta sitoumuksen merkiksi, mutta hän sanoi, että jos Norma haluaisi hän saisi sellaisen milloin vain, mutta Merry tiesi ilman sormuksia tai ulkoisia merkkejä omistavansa Norman. Ja samoin Norma omisti Merryn ha ehkä olisi jopa liian pelottavaa nähdä todiste siitä. Isot ajatukset tarvitsivat joskus aikaa sulatteluun. Vielä joskus hän halusi tatuoida todisteen Merrystä iholleen, ettei mikään tässä maailmasas saisi näitä muistoja katoamaan. Mutta hän etsi vielä täydellistä tatuointia, joka olisi niin täydellinen heille kummallekin ettei hän ikinä voisi vakuuttaa itselleen, että hän olisi ottanut sen toisesta syystä.

Kun hän oli sulkenut silmänsä ja Merry oli pyytänyt häntä kahlitsemaan ranteensa toisiinsa ei ollut mitään muuta kuin olla täysin paikallaan. Hän oli myötämielinen uhri jokaiselle Merryn sanalle ja kosketukselle. Piilopaikkaa tai keinoa paeta ihailevilta sanoilta ja pehmeältä kosketukselta ei ollut ja hän ei tarvinnut sellaista. Hänellä oli aina turvasanansa. Mutta hän tarvitsi sitä vain harvoin. Merry tiesi liian hyvin hänen rajansa työntääkseen häntä yli laidan. Mutta oli turvallista, että hänellä oli pelastusrengas käytössään. Kuten hän olettikin tämä ei ollut ilta perinteiselle seksille. Illan aikana hän ei edes riisunut housujaan. Seksi oli yleensä heille silloin kun he olivat leikkisällä ja iloisella tuulella. Kiusoittelua ja toisen uhmaamista nautinnon keskellä. Tämä oli huolehtimista ja kiihottamista ilman lopullista tönäisyä. Merry pahoinpiteli hänen huuliaan omillaan, sotki vielä jokin aika sitten täydellisenä ollutta meikkiä sormenpäillään. Hän näykki ja rauhoitti suukoin Norman ihoa leikkien kivun rajamailla. Jokaisella yllättävällä ja uudella kosketuksella Merry muistutti Normaa miten hyvin toinen tunsi hänet, miten hyvä Norma oli Merrylle. Miten toinen osasi omistaa hänet ilman, että se sai Norman ahdistumaan. Norma ei tiennyt kuinka kauan aikaa kului. Silmät suljettuina aika lakkasi toimimasta.

Kun hän oli liian sekavassa tilanteessa tajutakseen mitä hänen päänsä ulkopuolella tapahtui, hän tunsi vain Merryn kädet ympärillään. Vain hädintuskin hän ymmärsi mitä tarkoitti, kun Merry antoi hänelle luvan avata silmänsä. Hän oli pitänyt silmiään kiinni kauan. Maailma näkyi hetken kahtena. Merry toisteli uudelleen ja uudelleen miten hyvä, täydellinen hän oli. Normaa väsytti, mutta Merry kysyi häneltä jotain. Oliko hän kunnossa? Automaattinen vastaus oli tosi vaikka sen muodostamiseen ei välttämättä käytettykään yhtä paljon ajatusta kuin olisi ollut tarpeen.
”Popcorn.”


Norma oli lähes unessa kuten aina heidän kohtauksensa jälkeen. Toinen oli melkein Angelan kokoinen, mutta tämän jalat kantoivat vielä sen verran, että hän sai houkuteltua Norman kylpyhuoneeseen. Hän riisui toisen housut ja hymyili huvittuneesti kun Norma ei lakannut hokemasta sanaa.
”Popcorn, popcorn...” Angela suuteli sanan pois Norman huulilta. Kohtaus oli ohitse. Norma ei enää yrittänyt saada häntä jatkamaan vaan vakuutti, että Angela ei ollut tehnyt mitään väärää. Norma oli saanut hänet vakuuttuneeksi. Kärsivällisyydellä hän ohjasi toisen kylpyammeeseen ja pesi hien ja kyyneleet pois. Huomenna Norma kiukuttelisi koska Angela olisi käyttänyt hänen hiustenpesuunsa vain shampoota ja hoitoainetta ja niiden laitto veisi ylimääräistä aikaa. Mutta rehellisesti, miten muuten hiukset pitäisi pestä? Normalla oli kyllä enemmän pulloja kuin kaupan hyllyllä, mutta Angelalla oli periaate, että hän ei koskenut aseeseen, jota ei osannut käyttää. Shampoo ja hoitoaine saisi riittää. Hän osasi kyllä lepyttää Norman huomenna.

Norman yöpuvut eivät olleet läheskään niin näyttäviä kuin tämän päivävaatteet. Vain kulunut t-paita ja alushousut. Kylminä iltoina tai sairaana myös hyvin epämairittelevat mutta lämpimät pyjamanhousut. Niissä Norma tunsi olonsa turvalliseksi ja hyväksi yöllä. Angela rakasti pastellivärejä ja kauneutta. Hän oli heistä se, joka nukkui rimpsuisissa satiinipaituleissa. Hän oli ennen Norman tuloa valmistanut jääkaappiin kevyttä iltapalaa. Pieniä leipiä ja hedelmiä. Norma söi hänen kädestään ja pysähtyi välissä suutelemaan hänen sormenpäitään. Toinen oli enemmän kuin hän ansaitsi. Kärsivällisin ja rauhoittelevin sanoin hän ohjeisti ruoan jälkeen unenpöpperöisen naisen pesemään hampaansa ja menemään nukkumaan. Huomenna oli uusi päivä ja he selviäisivät siitä yhdessä.


Vanessa katsoi ruumista kylmällä metallilevyllä. Ruumishuoneet eivät sopineet hänenlaiselleen ihmiselle. Hän rakasti tyyliä, vanhanaikaista eleganssia, jota löytyi enää harvalta. Kukaan ei olisi odottanut, että Audrey Hephburn viettäisi lauantaiaamun ruumishuoneella, mutta silti hänen odotettiin tulevan tänne. Ehkä häntä ei odotettu, mutta hän koki, että olisi inhimillistä nähdä ensimmäinen. Poika ei ollut hänen valitsemansa tai omansa. Mutta hän oli ensimmäinen, joka oli yrittänyt satuttaa hänen lastaan. Heistä kaikista äkkipikaisinta ja mahdollisesti vaarallisinta. Oli ollut hyvin lapsellista ja ylpeää kaivertaa oma merkkinsä vainajan selkään, mutta Vanessa arvosti sitä, että Eve ei ollut viitannut enkeleihin. Se olisi saanut Vanessan pettymään. Leijonamerkki oli naisen oma lapsellinen keksintö ja jos hän halusi karjua nimeään maailmalle hän saisi tehdä sen. Kunhan hän ei samalla satuttaisi sivullia ja viattomia.

Vanessa katsoi vainajan poikamaisia piirteitä. Hädin tuskin täysi-ikäinen, luultavasti ei edes sitä. Oliko tämä poika todella yrittänyt eliminoida Even vai oliko hän vain palkollinen? Se ei vaikuttanut mihinkään. Todellisuus oli, että kyse oli ollut onni onnettomuudessa tilanteesta. Poika oli opettanut heille, että ulkopuoliset, luoja myös sisäpuoliset hylkiöt, olivat aistineet muurien romahduksen. Pyrkyrit yrittivät satuttaa hänen jälkikasvuaan. Poika oli onnellinen ollessaan kuollut. Nuo aivot olivat sisältäneet eläessään tietoa, jonka Vanessa olisi halunnut. Hän ei olisi satuttanut poikaa fyysisesti. Jo vuosia sitten Vanessa oli oppinut, että kipu oli vain kipua ja kuolema vain yksi hetki. Oli kuolemaa pahempiakin asioita. Tuo poika olisi tutustunut siihen, mitä tarkoittaa kun koko elämä romahtaa ja kaikki mitä rakastaa korruptoituu. Tai sitten hän olisi taipunut, kertonut Vanessalle mitä tämä olisi tahtonut ja Vanessa olisi tyytynyt siihen, että poika olisi vain ollut kiitollinen hänelle. Eve oli valinnut helpoimman vaihtoehdon. Vanessa käänsi selkänsä pojalle. Hänen tapaamisensa oli ollut typerää ja tunteellista. Hän vain halusi kasvot sille henkilölle, joka oli sodan ensimmäinen uhri. Hän olisi halunnut häpäistä jotenkin tuon idiootin ruumiin, edes sylkäistä hänen päälleen. Mutta se olisi jättänyt hänen dna:aan paikalle eikä hän halunnut ottaa riskiä. Ei noin mitättömän olennon takia.

Vanessa otti puhelimensa esiin. Se ei näyttänyt siltä, että se olisi viimeisintä teknologiaa. Mutta se kuten niin monet asiat hänen elämässään ei ollut niin simppeli kuin mitä ulkoapäin näytti. Se oli käynyt monella asiantuntijalla ja teknikolla. Vedenkestävä, heiton kestävä ja mahdoton jäljittää. Kolme asiaa, jotka olivat edellytys.
”Minä haluan heidät turvaan, Shannen. Yksikään ei saa satuttaa lapsiani.”

Viikonloppu oli loma henkisesti raskaan viikon jälkeen. Lauantain he viettivät yhdessä. Kodin siivousta, leikinlaskua ja helppoa yhdessäoloa.  Norma pitkästä aikaa teki askarteluhuoneessaan kapinallisesti jotain täysin töihin liittymätöntä. Halloween ja joulu saivat painua helvettiin. Hän askarteli lettinauhasta muutamia ruusuja. Niistä tuli kohtalaisen sieviä hiuspinnejä. Joskus vain Norma kaipasi kesää kaikista eniten syksyllä. Häntä laiskotti eikä hän halunnut lähteä kotoa. Sunnuntaina hän uskaltautui lähtemään kauppaan Merryn kanssa. Hän oli rentoutunut ja energinen perjantai-illan jälkeen ja täysin normaali lauantai antoi hänelle uskoa itseensä. Ei olemattomia ääniä, ei harhoja, ehkä hän oli selvinnyt säikähdyksellä.

Kaksi valkoista kolmionmuotoista makeaa tablettia aamuisin ja kaksi iltaisin. Tohtori oli sanonut, että jokin asia oli luultavasti laukaissut kohtauksen. Lauantaina hän ei ollut uskaltautunut analysoimaan asiaa. Hän pelkäsi vajoavansa taas. Sunnuntaina, itsevarmuutta täynnä Norma uskalsi ajatella Fannya. Merry oli lähtenyt tanssisalille ja Normalla oli yksinäinen rauha palata takaisin punktyyliä rakastavaan tyttöön. Fanny oli turvallinen harha. Pitkään hän oli ollut Norman paras ystävä, sellainen joka ymmärsi häntä. Hän oli ollut jo pelkästään Fannyn näkemisestä niin järkyttynyt, että hänelle oli ollut vaikea prosessoida sanomaa, jota Fanny toi. Hänen isänsä oli kuollut. Isä oli ehkä väärä sana. Hänen äitinsä aviomies. Norma ei halunnut käyttää sanaa isäpuoli. Se kuulosti töykeälle ja kylmälle. Fanny oli rakastanut Didiä. Ei yhtä paljon kuin hänen äitinsä rakasti, mutta he olivat perhettä.

Norma yritti muistaa Fannyn käynnin tarkemmin. Fannylla ei ollut ollut perjantainlehteä kädessään. Fanny oli jättänyt lehden pöydelle ja Norma oli lukenut sen kannesta kanteen. Hän oli halunnut nähdä oliko äiti jättänyt toista viestiä, hätähuutoa surusta ja raivostaan. Sarjakuvat, jotka olivat olleet lehden lopussa olivat tutut, mutteivat perjantailta. Norma oli lukenut ne torstaiaamuna. Hän oli silloin kokannut kunnon aamiaisen. Perjantaina vain jogurttia. Norma meni paperikorin luokse. Onneksi siivouksesta huolimatta he olivat kumpikin unohtaneet paperikorin. Norma löysin ongelmitta torstain lehden ja etsi kuolinilmoituksen. Se oli outoa oikeastaan, kuolinilmoituksia ei pitänyt olla torstain lehdessä. Se löytyi ostetaan-myydään-vuokrataan palstalta. Ostetaan manauspalveluja. Asunnossamme kummittelee. Ei puhelinnumeroa, ei osoitetta. Hän oli sopinut sen viestiksi äidin kanssa. Jos Didille kävisi jotain tuo viesti laitettaisiin lehteen. Vain perhe tietäisi. Muiden ei tarvisi sääliä heidän suruaan.

Norma oli saattanut nähdä ilmoituksen selatessaan lehteä tai lukea sen vahingossa metrossa olijan olan ylitse. Hänen aivonsa olivat menneet lukkoon ja yrittäneet saada häntä prosessoimaan asiaa harhojen avulla. Ei ihme, että hänellä oli ollut sellainen olo, että häntä tuijotettiin. Paranoia lisääntyi ahdistuksen lisääntyessä. Normalla oli hyvin hämmentävä tapa prosessoida surua. Nainen nousi ylös ja käveli eteisen peilin eteen. Hän näytti normaalilta, samalta Normalta kuin viimevuosina hän oli näyttänyt. Oli ihmeellistä, että hän oli keskellä kriisiä.
”Tiedätkö, sinun kellotapulisi on lepakoita täynnä. Ihmefriikki.” Peilikuva puhui hänen kanssaan samaan aikaan. Luojalle kiitos pienistä ihmeistä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
pikkuMillie



Viestien lukumäärä : 6
Join date : 03.09.2016

ViestiAihe: Vs: Nano Popcornlove   Ti Marras 08, 2016 3:56 pm

//Lainasin paria hahmoa. Jos ovat OOC niin teen asialle mieluusti jotain joulukussa.//

”Tämän täytyy olla vitsi.” Oli normaalia, että Chicagon kaltaisessa kaupungissa tapahtui paljon pahaa. Mutta Marcus ei ollut ikinä nähnyt tällaista päivää. Oli selvää, että hänen täytyi pitää tänään tiedotustilaisuus. Oli normaalia, että häneltä pyydettäisiin sitä. Mutta miehellä ei ollut mitään tietoa mitä sanoa. Niin no maanantait olivat kiireisiä päiviä ja silloin huomattiin monesti, että ihmisiä oli kadonnut. Ihmisiä saattoi kadota ja he saattoivat olla olleet kadoksissa jo yli 48-tuntia, mikä johti siihen, että poliisi alkaisi nyt etsiä kadonneita henkilöitä täydellä teholla. Kadonneitako? Kyllä, heitä todellakin oli ilmentynyt viikonlopun aikana yli yksi. Tarkemmin sanottuna 35. Marcus laski kyynärpäänsä pöydälle ja painoi päänsä käsiinsä haroen jo ennentään sekaisia ruskeita hiuksia. Silmälasit painoivat hänen nenänpieltään tässä asennossa ja voimakkaan puuskahduksen saattelemana hän heitti ne pöydälle palaten sen jälkeen masennuksensa pariin.

Marcus harvoin masentui. Hän koki, että monesti elämässä on niin paljon hyvääkin, että ne voittivat masennuksen useinmiten. Mutta 35 ihmistä, jotka eivät olleet mitenkään kytköksissä toisiinsa. Osa oli tuttuja poliisille, osa täysin vieraita. Joukossa oli kotiäitejä, liikemiehiä, tumma- ja vaaleaihoisia. Ainoa ryhmä, joka puuttui olivat lapset ja siitä Marcus kiitti Jumalaa. Melkein lapsia löytyi. Kuullessaan uutisen Marcus oli soittanut ystävälleen-ehkä naisystävälleen pienellä toivonkareella – ja rukoillut tätä tarkistamaan jokaisen pennun kohtalon. Mercy piti turvapaikkaa kadunkulkijoille iästä, rodusta tai elämäntilannetta katsomatta. Sääntöjä oli vain kaksi. Toiselle tai itselle ei saanut aiheuttaa vahinkoa ja Mercyn rautaista auktoriteettiä ei saanut kyseenalaistaa. Naisen sana oli talossa kirjaimellisesti vahvempi kuin laki. Marcus oli poliisi ja hänen auktoriteettinsä oli nolla. Heillä oli vakiasiakkaita, niitä jotka pitivät turvasatamaa enemmän kotina kuin hetkellisenä vaihtoehtona. He toivat sen minkä saivat, ruokaa ja rahaa, jonka alkuperää kukaan ei kysynyt. Heidän omat pentunsa. Marcus itse oli vuosien saatossa elänyt heidän luonaan enemmän ja enemmän tyhjentäeen säännöllisesti lompakkonsa naisen eteen. Harva edes tiesi, että hän oli poliisi. Päivä päivältä Marcuksesta tuntui, että hän oli vähemmän.

Mies otti paperin esiin ja harkitsi alkavansa kirjoittaa ennen kuin hänen hiustensa magneettinen voimakenttä kutsui taas hänen rautaiset kätensä ahdistusta kuvaamaan asentoon. Hänet oli valittu pitämään huonomaineisen osaston pr-asioista huolta, koska hänellä oli vain yksi taito. Jollain tavalla häneen oli helppo samaistua. Hän saattoi saada jopa ihmiset pitämään itsestään. Se oli äärimmäisen harvinainen ja hyödyllinen taito heidän yksikössään. Tai sitten se oli pelkkää Marcuksen keksimää harhaa.
”Älä revi hiuksia päästäsi, Marcus. Jos emme voi sanoa, että olet ainakin nätti, meillä on ongelmia löytää sinusta positiivisia puolia.” Marcuksella ei ollut aikomustakaan nostaa päätään käsistään. Herran ja naiset, työporukka, jonka pitäisi löytää 35 kadonnutta ihmistä mieluiten vanhingoittumattomina ja ennen lehdistökokousta, joka oli...Marcuksen oli pakko nostaa pää käsistään tarkistaakseen kellon. Helvetti. 50 minuuttia ennen kuin lehtihaaskat, reportterit, kunniallista työtä tekevät kansalaiset, repisivät hänen sisuksensa ulos ja häpäisisivät hänen osastonsa maineen niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Marcuksella ei oikeastaan ollut paljon sanottavaa. Eikä hän keksisi alle tunnissa mitään ihmeellistä. Hän voisi ainakin rypeä itsesäälissä loppuajan odotellessaan tuomiotaan. Marcus painoi pään takaisin käsiinsä.


Norman aamu oli jälleen mitä tavallisin. Paitsi tänä aamuna Merryn oli pitänyt mennä etuajassa töihin. Viikonlopun aikana oli tullut paljon katoamisia ja monesti pahoihin asioihin piti varautua jo ennen kuin niistä tuli pahoja. Jos katoamiset muuttuisivat kuolemantuottamuksiksi tai vainajiksi se saattaisi aiheuttaa Merrylle uskomattoman paljon töitä. Siksi Merryä oli varoitettu, että jos hänellä oli rästitöitä niin ne kannattaisi nyt hoitaa pois alta, koska pahimmassa tapauksessa kohta tilanne voisi olla hirviömäinen. Mutta sen takia Merry lähti töihin aikaisin ja Norma sai häneltä kyydin. Mikä oli mahtavaa. Vaikka viikonlopun jälkeen hänellä oli ehdottomasti parempi oli metrot vielä hieman karmivat häntä tuijotteluepisodin jälkeen. Merry oli aamu-uninen, hieman ärtynyt ja hohti minulle-on-tehty-vääryyttä- auraa. Mikä oli suhteellisen suloista. Ja se hieman piristi Normaa.

Heidän autonsa oli suhteellisen sotkuinen verrattuna varmasti monien. Mikä oli mielenkiintoista, koska Merry oli sotilaallisen järjestelmällinen ihminen ja piti heidän talonsa kurissa ja nuhteessa yritti Norma antaa sille kuinka paljon vapautta tahansa. Jotenkin Merryn auktiriteetti ei riittänyt hopeisen yli kymmenen vuotta vanhan, mutta niin sympaattisen Toyota corollan kesyttämiseen. Jotenkin auto tuntui aina keräävän heidän jaloissaan valtavan määrän hiekkaa. Satunnaisesti se söi aikakausilehtiä ja muutamia tyhjiä karkkipusseja. Norma piti velvollisuutenaan sitä, että tilanteessa kuin tilanteessa hieman nitisevän ja natisevan auton vaihdekepin vierestä löytyisi täynnä oleva karkkipussi, koska mikään ei ollut vaarallisempaa kuin liikenteessä oleva ihminen, jolla oli alhaiset verensokerit. Niinkin rauhalliseksi ihmiseksi, mitä Merry oli, tämä osasi olla joskus demoni liikenteessä. Auto oli kaikessa uhmaassaan huvittava, sillä vaikka Merry oli hankkinut auton itselleen, ajoi sillä lähes yksinomaan ja rehellisesti sanoen Norma ei edes pitänyt ajamisesta, auto oli sisimmissään silti Norman. Heistä Norma oli se, joka osasi vaihtaa renkaat, muistuttaa bensan ostamisesta ennen kuin Merry jäisi tien päälle ja hän oli se, joka käytti auton katsastuksessa ja rukoili, että tuleva remontti ei olisi kallis. Hänen taitonsa autojen suhteen olivat jopa niin loistavat, että kun jokin ajotaulun pahemmista valoista alkoi palamaan tai auto alkoi jollain tavalla kenkkuilla Merrylle Norma osasi mitä esimerkillisimmällä tavalla tilata korjaajalle ajan. Omalla huvittavalla tavallaan Norma rakasti autoja, jonka ratissa oli ollut viimeisen neljän vuoden aikana maksimissaankin kymmenen kertaa.

”Hyvää työpäivää, Norma.” Merry oli Norman ajatellessa pysähtynyt parkkipaikalle. Se oli ison ruokakaupan piha, josta oli vain kymmenen minuutin matka Norman putiikkiin. Hän oli pyytänyt, että Merry jättäisi hänet tänne, että hän saisi ostettua eväät ja käveltyä hieman. Norma rakasti Merryä, mutta pieni yksinolo ennen töiden aloittamista helpotti töihin orientoitumista huomattavasti. Vain asiakaspalvelussa työskennelleet ihmiset pystyivät täysin ymmärtämään sen.

Ruokakaupassa kiertelyssä oli jotain samaa kuin hyvien tarvikkeiden hankkimisessa uuteen askarteluprojektiin. Kesä oli parasta aikaa ja torit kutsuivat silloin Normaa kaikista eniten. Tuoreen mansikan tuoksi talven jälkeen oli yksi hänen suosikeistaan. Mutta nyt lokakuussa täytyi ottaa se mitä oli tarjolla. Hän osti muutaman omenan huomatessaan miten punaisia ne olivat. Lumikkiviittaukset olivat hänelle todellakin pieni pakkomielle. Hieman pähkinöitä ja täydellisen kuvottava purkkikeitto, jonka hajun Norma pystyi jo nyt kuvittelemaan. Se haju ei tehnyt hyvää hänelle. Vaikkakin hänen pitäisi hajun sijasta puhua mielikuvasta. Parempi jättää aitouden tuntu aidoille harhoille. Norma otti tämän romahduksen yllättävän hyvin. Huumorilla eteenpäin. Romahduksesta puheenollen hän heitti ostoskassiinsa vielä suklaapatukan. Hänen mielenterveyttään ei ehkä saataisi korjattua liimapistoolilla, mutta hän voisi luottaa vielä kimalteeseen ja suklaaseen.


Hätänumero oli mitä ihmeellisin paikka työskennellä. Vaati taitoa erottaa pilapuhelu aidosta ja määritellä milloin kyseessä oli hengenhätä ja milloin ylireagointi. Puhelimen päässä oleva mies kuulosti siltä, ettei hän ymmärtänyt mitä näki. Shokin tila varmasti.
”Sanotteko uudelleen, mitä näette, herra.”Nainen ohjeisti toista rauhallisesti. Ensimmäisellä kerralla mies sopersi vain jotain.
”Tuo nainen ampui juuri miestä päähän. Olen pöydän alla piilossa, pelkään että hän kuulee minut.” Tämä puhelu oli parampi ottaa todesta. Tässä voisi olla hengistä kyse.
”Ilmoittakaa osotteenne ja nimenne mahdollisimman hiljaisella äänellä. Lähetämme sinne poliisit mahdollisimman pian.”
”Chicagon eläintarhan kahvilassa.” ja puhelu katkesi.

Norma tiesi heti kääntyessään omalle kadulleen ja lähestyessään kauppaansa, että jokin oli pahasti pielessä. Ulkona oli kyltti, jossa mainostettiin hänen kauppaansa. Sama kyltti, jonka hän raahasi joka päivä ulos koristellen sen mahdollisimman usein erilailla. Piirtäen ja taiteillein sen parhaansa mukaan ja illalla viedessään sisälle ja suunnitellen mitä sille tekisi huomenna. Millaisia tarjouksia, teemoja tai huomioita hän voisi tehdä. Sen ei pitäisi olla vielä ulkona. Samoin myös näyteikkuna oli viallinen. Hän arveli jo kauempaa näkevänsä mitä siinä oli, muttei uskonut ennen kuin näki. Hänellä oli korot, joilla oli lähes vaarallista kävellä, mutta se ei estänyt häntä juoksemasta kauppansa näyteikkunan luoksi. Kylmät väreet iskivät hänen selkäänsä ja hän toivoi, että olisi jatkanut rockabilly tyylillä. Kellohelmainen mekko ei antanut hänelle sitäkään lämpöä mitä housut olisivat antaneet. Vaikka oli itsestäänselvää, että kylmyys ei aiheuttanut hänen kylmiäväreitään.

Poissa olivat näyteikkunan kummitukset, hämähäkinverkot ja kurpitsat. Ikkuna oli koristeltu mitä erilaisimmin ja taiteellisimmin enkelein. Osan niistä Norma tunnisti. Hän oli viime ystävänpäivänä tehnyt pari enkeliä, jotka oli tarkoin heittänyt roskiin juhlapyhän jälkeen. Suurin osa ei ollut hänen käsialaansa ja niiden ei ehdottomasti pitänyt olla hänen kauppansa ikkunassa. Norma oli pudottanut jossain vaiheessa ostoskassinsa, ehkä juostessaan. Häntä ei kiinnostanut. Hän tarttui kauppansa ovenkahvaan.
”Vain harhaa Norma, kaikki on hyvin.” hän toisti itsekseen ja työnsi oven auki.

”Minä soitin hätätnumeroon. Oletko nyt tyytyväinen? Miksi helvetissä minun piti lähteä kotoani. Tämä on naurettavaa.” Mies oli tuohtunut Even mielestä täysin syyttä. Hän ei olisi tehnyt palvelusta Evelle jos ei olisi arvotonta elämäänsä velkaa. Ja jos hän ei olisi tyrinyt niin uskomattoman monta kertaa.
”En vielä, kohta. Lähetitkö sinä sen pennun teloitettavaksi?” Oli huvittavaa, että mies kuvitteli hänen olevan tyytyväinen tähän tilanteeseen. Hän istui eläintarhan kahvilassa perheiden ympäröimänä. Tämä paikka ei sopinut naiselle. Hänellä oli nahkaiset housut ja nahkatakki. Alla liian kylmä ja tiukka toppi. Vaaleat hiukset olivat kuluneet ja sotkuiset. Mutta vaikka hänen vaatteensa näyttivät kuluneelta, niiden alta löytyi lihaksikas ja kestävä vartalo. Vaikka hänen hiuksensa olivat sekaisin, niiden alla oleva pää oli vielä enemmän sekaisin. Silmämeikki oli tehty enemmän äänekkääseen baariin kuin idylliseen kahvilaan. Mutta Eve ei koskaan ollut halunnut sopeutua taustaan kun oli helpompaa saada tausta sopeutumaan häneen. Mies hänen edessään oli alkanut hikoilemaan ja hieroi käsiään yhteen ahdistuneena. Oliko tuo säälittävä pikkumies todella uskonut olevansa isän paikan arvoinen.
”Ota se kohteliaisuutena. Pidin sinua uhkana.” Mielistely olisi voinut toimia joillekin. Mutta valitettavasti se oli liian myöhään, liian vähän ja osoitettu väärälle henkilölle.
”Tiedätkö, mikä tuossa ärsyttää minua?”Naisen katse oli myrkkyä, mutta mies ei välttämättä todella tiennyt mikä häntä odotti. Tämä puisteli hänelle päätään sanattomasti.
”Mennyt aikamuoto.” Ja Eve otti piilossa olleen aseensa, jonka ei olisi pitänyt olla miehelle yllätys, ja ampui paskiaisen aivot pihalle. Kaikkialla kuului kiljuntaa, osa juoksi, osa vajosi lattialle ja piiloutui pöytien varjoon. Hätäkeskukseen luultavasti satoi puheluita. Eve nousi ylös ja odotti, että joku hyökkäisi hänen kimppuunsa. Kukaan pelkureista ei uskaltanut. Ihmiset näyttivät kadonneen hänen tieltään. Kovaääninen huusi, mutta Eve ei jaksanut välittää.

Hän käveli leijonahäkin luoksi. Jotkut kuvittelivat, että häkki piti leijonaa vankinaan, mutta totuus oli, että leijonan oli hyvä olla häkissä. Sinne kannettiin ruokaa, ympäristöstä oli tehty leijonalle sopiva. Leinojia oli kolme, hyvä lauma, jota johtaja voisi komentaa. Naarasleijona nosti päätään ja heilutti laiskasti häntäänsä. Eve toivoi, että se karjuisi, mutta sillä ei ollut syytä karjua. Se laski päänsä maahan ja jotkoi rauhallista päiväänsä.
”Laske ase maahan ja nosta kätesi ylös.” oli ollut hyvä idea pistää idiootti soittamaan poliisille etukäteen. Eve vihasi odottamista. Hän olisi voinut soittaa puhelun itse, mutta hän vihasi esittää panikoitunutta. Samoin oli riskinä, että jos hän olisi soittanut puhelun hyvä asianajaja olisi voinut vedota siihen, että hän oli yrittänyt hakea apua ongelmaansa tai saada jopa ihmiset uskomaat, että hänet oli lavastettu. Oli helpompaa olla yksinkertainen psykopaatti. Naarasleinoja karjaisi kertaalleen kuin Even mieliksi hänen nostaessaan kädet ylös. Poliisin tullessa lähelle ottamaan maahan lasketun aseen Eve karjaisi leijonaa kopioiden saaden nuoren poliisin hieman hätkähtämään. Hän ei ollut pitkä tai pelottavan näköinen, mutta puhdas hulluus osasi olla karmivaa. Eve vaihtoi vielä yhden katseen naarasleijonan kanssa samalla kun poliisit pakottivat hänet kahleisiin. Leijonan oli hyvä olla häkissään.

Norma avasi kaupan oven ja astui sisään. Kaikkialla oli oikeastaan niin samanlaista kuin perjantaina. Oveen kiinnitetty kello kilahti kuten ennen. Hyllyt, joiden paikat hän oli tarkoin suunnitellut, materiaalit, jotka hän oli kauppaansa valinnut olivat kaikki omilla paikoillaan. Vain näyteikkuna oli erilainen. Norma ei pitänyt enkeleistä. Vain ystävänpäivänä pakon edessä hän laittoi muutaman enkelikoristeen. Yleensäkin hän yritti painottaa enemmän rakkaus ja hempeys teemaa kuin amor lentelemässä vaipassaan. Ja halloween oli tulossa. Enkelit saivat painua helvettiin. Norma muisteli oliko hän ottanut tänään tabletit. Kyllä, hän oli ottanut ne kaupassa hedelmätiskillä. Hän oli silloin säikähtänyt, että oli melkein unohtanut ottaa ne.

Asiakkaita kulki siellä täällä. Heitä ei pitäisi olla vielä. Norma ei ollut avannut vielä kauppaansa. Mutta jos oli asiakkaita, täytyi olla myyjä. Ja varovaisin askelein, puristaen lohduttavaa pientä kimallepurkkiaan Norma lähestyi tiskia, jota piti omana valtaistuimenaan. Tiskin takana oli myyjä, joka puhui ystävällinen hymy kasvoillaan asiakkaalle. Huulet oli korostettu punaisella ja silmien meikki teki 50-luvun tyylille tyypilliset perhosrajaukset. Myyjällä oli samanlainen valkoinen mekko punaisella vyöllä josta roikkui itse silkkinauhoista tehtyjä valtavia punaisia kukkia, joiden parissa Norma oli väkertänyt tunteja ja valtavalla aluhameella, samanlaisella kuin hänelläkin. Hänellä oli huivi punaisilla kukilla sidottuna pääpannaksi ja mustat olkapääpituiset hiukset oli pakotettu hieman kiharalle.Norman oli nostettava kättään ja tunnusteltava otsaansa, että hän saattoi vakuuttua siitä, että huivi edelleen oli hänen päässään. Nainen tiskillä oli viimeistä piirtoa myöten hänen kaksoisolentonsa. Liian kalpeane ihoneen ja kukallisine Norman itsetehneine korvakoruineen, jotka Normalla edelleen oli myös omissa korvissaan. Jopa tätimäiset helmet, joita Norma oli miettinyt liian prameiliviksi ja melkein jättänyt laittamatta olivat kaksoisolennon kaulassa. Kyseessä oli pakko olla harha, mutta mikä tässä oli todellista. Oliko hän kaupassaan vai istuiko hän edelleen Merryn kanssa autossa. Luoja, toivottavasti Merry ei näkisi tätä. Hän olisi niin huolissaan Normasta. Entä oliko hän edes herännyt tänä aamuna. Jos hän todella oli kaupassa, oliko hän koristellut ikkunan hirveäksi vai oliko se edelleen halloweenkunnossa. Mikä tässä harhassa oli totta? Normasta tuntui silloin, että vain yksi ihminen koko maailmassa tiesi sen. Hän, joka ei ollut tai sitten oli hän. Entä jos hän olikin harha ja tuo tiskin takana oleva hymyilevä Norma oli oikea?

Tuntui oudolta jäädä jonottamaan omalle tiskilleen. Asiakas puhui ahdistuneena paljettien liimaamisen vaikeudesta. Norman teki mieli suositella uutta tehokkaampaa ja nopeammin kuivuvaa liimaa. Toinen Norma teki sen hänen puolestaan. Tietenkin. Hän oli hän. Norman tullessa tiskille toinen Norma hymyili hänelle kuin ystävälle. Kuin hän olisi ollut odotettu. Kai hän olikin.
”Hei, Normaksiko sinä kutsut itseäsi?” Tuoltako Norman ääni kuulosti silloin kun häntä ei pelottanut puhua ahdistavista asioista. Hän oli suhteellisen varma, ettei pystyisi vastaamaan yhtä huolettomalla äänellä toiselle Normalle ja hän ei halunnut jäädä huonommaksi. Norma pystyi esittämään katseen. Hän tunsi korkojen painon kantapäissään, yhden huolimattomasti asetetun pinnin aiheuttaman kivun päänahassaan, kimallepurkin kädessään, hän oli edelleen tarpeeksi todellinen taistelemaan vastaan. Hän nyökkäsi toiselle Normalle. Toinen kehtasi vain hymyillä hänelle äidillisesti samalla kun alkoi suoristamaan erilaisten askarteluryhmien esitteitä.
”Ongelma vain on se Norma, että tämä elämä, jota elät on kovin tavanomainen...kovin helppo korvata. Mutta Aurelioita oli vain yksi. Yksi ainoa korvaamaton.” Nainen katsoi sinisillä silmillään Norman omiin.
”Jos minä menisin nyt kotiini rakkaan Angelinani, anteeksi Merryni luoksi, uskotko, että hän edes epäilisi?” Tuo nainen oli demoni, hän puhui paholaisen sanoja. Tai ennemminkin hän kuulosti puhtaalta enkeliltä. Norma vihasi enkeleitä
”Jätä Merry rauhaan.” Toisen Norman suupielet kääntyivät hieman ylöspäin. Hän oli huvittunut, mutta hieman yllättynyt. Norman ääni ei ollut heikko hänen puhuessaan, ei silloin kun hänen piti suojella Merryä.
”Se tässä onkin ongelma, tyttörakas. Merry ei huomaisi. Hän näkisi minut ja minä osaisin olla sinä. Mutta isä on kuollut ja äiti surullinen. Eikä kukaan muu osaa olla Rora.” Toisen huvittuminen oli hetkessä muuttunut sääliksi.
”Sinä tiedät sen itsekin, Rora. Siksi sinä itket. Koska tiedät, että puhun totta. Ole kiltti, älä itke. Minä haluan sinulle vain hyvää.” Jossain vaiheessa kyyneleet olivat tosiaan alkaneet valua Norman silmistä. Hänen poskensa olivat märät vaikka hänen suustaan ei päässyt ääntäkään. Norma kääntyi tiskiltä pois. Hänen takanaan oli jonoa. Normaa tarvittaisiin. Hän ei ollut Norma. Nopein askelin hän lähti pois kuulematta asiakkaiden puhetta, jäämättä kuuntelemaan toisen Norman käärmeenlipeviä, -totuudenmukaisia, ei ne eivät ole, ne ovat, älä ajattele- sanoja. Hänen askeleistaan oli automaattisesti tullut lähes juoksevia ja heti ulospäästyään hän törmäsi toiseen henkilöön. Kimallepullo hänen kädestään putosi maahan ja pullon korkki irtosi. Hänen oli täytynyt ajattelemattomuudessaan ja ajatuksissaan löysyttää sitä. Kaikkialla oranssia ja mustaa, se tarttui hänen valkoiseen mekkoonsa hänen kumartuessaan. Toisen kädessä ollut paperinippu, nyt kimalteen peitossa, oli levinnyt maahan. Jokin pieni ihmisyyden ripaus hänessä käski auttamaan toista. Se saisi toisen näkemään hänet. Tekemään hänestä todellisen. Hän keräsi kimalteisia papereita ja ojensi ne nuorelle miehelle joka hymyili hänelle kiitollisena.
”Kiitos, Rora. Älä ole meille vihainen. Haluamme vain, että olet turvassa.” Harhaa. Miehen oli pakko lopettaa puhe sanaan kiitos. Sen jälkeen kaiken oli pakko olla kuvitelmaa. Jos hän edes oli olemassa. Norma nousi ja lähti juoksemaan. Hän jätti laukkunsa maahan, törmäsi moneen muuhun, mutta ei pysähtynyt. Silti hän oli varma, että ihmiset huusivat hänen peräänsä lempeiteä sanoja, lempeitä sanoja Roralle.


"Mikä sinua epäilyttää. Murhasta saa harvoin yhtä hyviä todisteita." Eläintarhan murha oli ollut koko päivän puheenaihe. Eläintarha oli laitettu kiinni, epäilty oli sellissä ja Dimitri katsoi videolta, miten nainen kylmäverisesti riisti miehen hengen turistikahvilassa. Dimitri ei ollut ollut asianajajana kauan. Hän oli entinen poliisi ja ajatteli yhä edelleen enemmän poliisina kuin kierona lain pyörittelijänä. Se työ oli kutsumusammatti hänen veljelleen. Vladimir oli lähtenyt opiskelemaan asianajajaksi heti kun oli mahdollista. Jossain vaiheessa hän vain oli menettänyt veljensä pimeän puolelle, rahanahneelle ja isolle yritykselle, jonka pääasiallisena bisnesideana oli puolustaa pahoja ihmisiä ja saada heiltä rahaa kun paha ei saanut palkkaansa. Tällaiset hetket hänen veljensä kanssa olivat harvinaisia. Vladimir ei virallisesti ollut hänen kanssaan, hän ei virallisesti katsonut todistusaineistoa, jota Dimitrin ei virallisesti ollut lupa näytättää kenelläkään...siis virallisesti. Virattomasti hän katsoi veljensä kanssa selvää tapausta. 
"Tuo nainen haluaa jäädä kiinni " Vladimir nojasi pöytään ja katsoi naista, joka ruudulla suoritti kylmäverisen murhan, lähes automaattisesti katsoi kameraan ennen kuin lähti kohti eläinten häkkialueita ja lopulta poistui ruudulta. Nainen tiesi mitä oli tekemässä. Hän otti aseen siten, että jokainen kädenliike näkyi kameralle. Heidät oli sijoitettu siten, että hänen kumppaninsa huulia ei voinut nähdä. Jäisi ikuiseksi mysteeriksi, mistä he keskustelivat. Nainen oli sijoittunut siten, että hän oli estradilla ja kaikkien silmät olivat kohdistuneet häneen. Jos Vladimirille tulisi toimeksiannoksi saada nainen vapaaksi, hänen saattaisi olla pakko kieltäytyä. Jos nainen halusi vankeuteen, hän oli tehnyt pirun hyvää työtä järjestääkseen asiat.
"Ehdota sopimusta. Hän voi korvata vankeuden hyväntekeväisyydellä." Vladimir muisti sen kun hänen oppi-isänsä, kiero vanha mies, joka olisi saanut Judas Iskariotinkin taivaan valtijaksi ja syössyt Jeesuksen helvettiin, jos siitä olisi maksettu tarpeeksi, oli tehnyt saman tempun. Vladimir oli uskonut miehen olevan hullu. Kyse oli ihmistuntemuksesta. Jos joku halusi vankilaan hän halusi syystä. Taustalla saattoi olla jotain muuta, jotain paljon arvokkaampaa ja tärkeämpää. Aina tärkeintä oli nähdä iso kuva.
”Hän teki murhan, Vlad. Kylmäverisen murhan keskellä lasten suosimaa julkista paikkaa. En minä voi ehdottaa, että hän menisi korvaamaan tekonsa päiväkotiin.”Dimitri katsoi naista kameralla. Tämä tappoi niin helposti, tämä voisi tappaa ongelmitta uudelleen.
”Ehkä et. Mutta en näe ongelmia graffittien siivoamisessa tai roskien keräämisessä.” vladimir nousi ylös ja laittoi takkinsa päälle.
”Kelpaako thai-ruoka?” He olivat suunnitelleet maailman huonoimman suunnitelma maailman helpoimpaam tapaukseen. Ja Vladimir oli jo kääntänyt sivua ja unohtanut koko asian. Jos joku päivä hän näkisi veljensä tekemässä yhtä kylmäverisesti samankaltaisen murhan, hän ei ihmettelisi lainkaan. Hetken päästä syyllisyys iski. Hän kääntyi katsomaan naisen kylmää katsetta ruudulla. Oli
totta, että Vladimir osasi olla kunnianhimoinen, ylpeä ja että hänen moraalinsa hyväksyi raaimmankin rikollisen puolustamisen, jos hän onnistui vain löytämään lakikirjoista siihen mahdollisuuden. Mutta hänen veljensä ei ollut paha. Ei kuten tuo psykopaatti, jonka kasvot vääristyivät lähes hymyyn murhan hetkellä.
”Thai-ruoka kuulostaa fantastiselta.”

Hannah sntoi miehen tulla luokseen. Klubilla se ei herättänyt epäilyksiä, mutta ne jotka tunsivat hänet, tiesivät, että Hannah ei metsästänyt. Hän antoi metsästäjän tulla luokseen ja takertua omiin jalkoihina. Mutta tämä metsästäjä oli ystävä. Ainakin vielä. Uskollisuus oli niin kovin vaikea hyve noudattaa.
”Kaikki meni suunnitelman mukaan. Shannen teki kaunista työtä.” Miehen tyytyväisyys kuulsi hänen äänestään. Hannah ei ollut varma miksi. Tämä ei ollut tehnyt mitään. Hän oli vain seisonut takavasemmalla ja antanut suunnitelman mennä eteenpäin. Samoin Hannah oli tehnyt. Mies oli ollut hyödyllinen. Tämä tiesi menossa olevasta suunnitelmasta yllättävän paljon. Olisi mielenkiintoista tietää kuka oli vuotanut ja miksi, mutta tällä hetkellä se ei ollut tärkeintä. Tärkeintä oli tehdä miehelle selväksi, että hän ei ollut enää tarvittu.
”Älä ymmärrä kiitollisuuttani väärin, mutta meidän aikamme kahdestaan on käymässä rajalliseksi.” Hannah ei ehtinut koskea aseeseensa käsilaukussa ennen kuin hän kuuli yskähdyksen selkänsä takaa. Punapäinen naapurintyttö osoitti häntä sähkötainnuttimella. Hannah huokaisi ja otti pienen käsiaseen laukustaan ojentaen sen naiselle.
”Sinun ei pitäisi leikkiä Leon aseilla, Maia. Satutat vielä itseäsi.” Nainen katsoi häntä kysyvästi. Hannah ei kokenut tarvetta toistaa asiaa. Mies katsoi naisia enemmän kiinnostuneena kuin kuolemanpelossa. Typerä houkka. Maia hymyili miehelle hieman ja vilkutti hyvästiksi. Tämä näytti niin pirun viattomalta, että Hannahin oli vaikea uskoa, että hän yritti keskustella alakerran baarimikon kanssa.  Mies nousi kohauttaen olkapäitään ja poistui paikalta. Väkijoukossa he olivat nyt kaksin. Naapurintyttö sähkötainnutinta kädessään pitäen ilman, että kukaan välitti. Hannah ei saanut edes kaivaa asetta laukustaan. Maialle annettiin aivan liikaa anteeksi vain siksi, että hän oli Leon vaimo.

Kuin kuullen oman nimensä Hannahin ajatuksissa Leo ilmestyi paikalle. Baarimikolla oli kaksikymmentä lasia, joita hän kantoi kohti keittiötä. Hän pysähtyi naisten kohdalle ja jokin hänen kasvoissaan koveni. Oli epäreilua, että hän meni mitään kysymättä vaimonsa puolelle. Hannah oli heistä kahdesta se aseeton. Joku rivityöntekijä, jota Hannah ei ollut välittänyt oppia muistamaan, ilmestyi kuin kutsuttuna ja otti lasitornin Leon käsistä. Mies kumartui ja suuteli Maian poskea rauhoitelevasti. Sen jälkeen hän veti tuolinsa Hannahin puolelle, hieman tämän selän taakse. Joku olisi voinut kuvitella, että Leo oli vaihtanut puolta, mutta Hannah tiesi paremmin. Leo ei edes ollut tilanteessa tällä hetkellä. Hän oli vain äänenä.

Maia tuijotti häntä niin kovin tuomitsevasti ja alkoi selkein liikkein liikuttamaan käsiään vimmatulla vauhdilla. Välissä hänen suustaan kuului tunnistamattomia äänähdyksiä ja hänen huulensa liikkuivat hieman ylikorostetusti. Tapa kommunikoida sai hänen näyttämään hieman tyhmälle jos hannahilta kysyttiin. Samaan aikaan hänen oikealta puoleltaan hieman takaa Leo tulkkasi Maian sanoman.
”Sinä tiedät paremmin kuin hyvin, että kotona ei herätetä huomiota tai yritetä satuttaa ulkopuolisia, Hannah. Tuo oli vastuutonta ja lapsellista. Miten kehtaat yrittää häpäistä äidin.” Hannah ei edes ymmärtänyt, miksi hän keskusteli Maian kanssa. Nainen ei ollut mitään. Kuuro hylkiö, joka nai itsensä perheeseen. Hannahilla ei ollut aikomusta tuhlata aikaansa toiseen.
”Hän ei ole sinun äitisi, Maia. Lopeta esittäminen ja katoa.”

Hannah nosti lasin huulilleen ja ryyppäsi vichyvettä. Hän oli ajatellut tappaa ja silloin oli parempi olla selvänä. Maia oli kävellyt pois ja hän tunsi selässään Leon painostavan katseen.
”sinun jos jonkun uskoisi tietävän, miten typerää on katsoa alaspäin ihmisiä, Hannah.” Leo otti aina Maian puolen. Jopa silloin kun Hannahin olisi pitänyt olla hänen paikallaan.
”Minä olin vain lihava ja surullinen. Tuo tyttö on tyhmä ja vammainen. Miksi minun pitäisi kunnioittaa häntä.” hannah tiesi kokeilevansa kepilä jäätä. Leolla oli härän hermot ja pyhimyksen kärsivällisyys, mutta Maia oli hänen heikkokohtansa. Kuka tahansa muu olisi saanut jo porttikiellon. Hannah sai erikoisoikeuden, mutta vai  hädintuskin.
”Sinä et ollut ainoa, joka välitti äidistä, Hannah.” Leon ääni oli rauhallinen. Sisältäpäin tämä varmasti halusi teurastaa hannahin, mutta tämän ääni oli ihanan rauhallinen. Oli harmi, että heidän piirinsä olivat seksistisiä ja että Leo ei kuulunut Hannahin suunnitelmiin. Jos mies olisi osannut tehdä parempia päätöksiä ja jos hänen moraaliaan olisi hieman helpompi ohjailla vääriin suuntiin, tämä olisi ollut mitä loistavin lisä Hannahin elämään.

Norma oli juossut jo pitkään. Hänen oli jano ja nälkä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan pysähtyä. Aina kun hän harkitsi sitä, ohikulkija katsoi häntä ja Norma tiesi, että hänet oli tunnistettu. Hän oli uskaltautunut käymään vessassa elokuvateatterissa ja jatkanut sen jälkeen juoksua, mutta hänestä oli tuntunut, että elokuvien mainostaulut olivat seuranneet häntä. Tässä kaupungissa, joskus tuntui, että tässä maailmassa ei ollut piilopaikkaa enleleiltä. Hän tunsi puhjenneen rakon jalassa, korkokenkiä ei ollut tarkoitettu juoksemiseen. Hän ei tuntenut kimallepurkkia kädessään, mutta yhä edelleen hänen valkoinen mekkonsa oli orannsin ja mustan kimalteen peitossa. Hän tunsi olonsa pelokkaaksi ja onnettomaksi. Ne olivat ihmisen tunteita, hän oli todellinen. Tunsikohan toinen Norma, kaupan täydellinen hymyilevä Norma, samoja tunteita. Oliko hän saanut syötyä. Oliko hän onnellinen päästessään kotiin Merryn luokse. Oliko hän saanut syödäkseen ja juodakseen toisin kuin tämä Norma. Siinä tapauksessa jos toinen oli harha, tunsiko tämä näitä tunteita. Pystyikö harha tuntemaan kipua?

Norma oli jo niin väsynyt. Hänen oli pakko alkaa tajuta, että ei ollut paikkaa, johon hän voisi mennä. Hänellä oli kaksi maailmaa. Yhdessä niistä hän oli Norma, askartelukaupan pitäjä ja täysin rakastunut naisystäväänsä. Hän rakasti mekkoja ja kokata perinteistä kotiruokaa heidän keittiössään. Hänet oli korvattu siitä elämästä. Hän voisi kävellä kotiin ja Merry voisi katsoa häntä hämmentyneenä. Hän voisi vakuuttaa, että hän oli aito. Mutta Norma ei halunnut sekoittaa Merryä siihen maailmaan, josta seuraavat silmät, Fanny ja toinen Norma tulivat. Se oli ruma maailma. Hän ei menisi kotiin.

Toinen maailma oli Aurelian. Roran, joka oli nauranut ja itkenyt, kuten Normakin. Olisi helppoa jos hän voisi sanoa, että ruma ja väkivaltainen maailma olisi ollut täysin paha. Hänellä oli ollut ystäviä, tarkoitus ja hän oli menestynyt. Kunnes hän oli löytänyt jotain parempaa ja nähnyt, että hän pystyi olemaan onnellisempi. Jos hän ei muistaisi Merryä, askel hulluuteen olisi helppo. Joskus jos hän uskalsi muodostaa tunteen ajatukseksi hän jopa kaipasi sitä. Sisaria, uskollisuutta ja itsevarmuutta, jota Norman elämästä puuttui. Mutta kaikella oli hintansa. Jos hän astuisi maailmaan, joka ei ollut totta, hän joutuisi hyvästelemään Merryn, kauppansa, heidän ihanan asuntonsa, nitisevän ja natisevan autonsa, koko elämän, jota hän oli rakkaudella neljä vuotta vaalinut. Didi olisi myös kuollut, mutta äiti olisi siellä. Hänellä oli ikävä äitiä.

Todellisuus oli se, että hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hänen täytyi astua harhaan. Norma lähti kävelemään huomattavasti tyynemmin. Jossain vaiheessa hänen toisesta korkokengästään oli katkennut korko. Käveleminen näytti linkuttamiselta, ties miltä hänen juoksunsa oli näyttänyt. Norma käveli metroasemalle. Hän ei tarkalleen tiennyt missä oli ja oli liian väsynyt tarkistamaan asiaa. Hän oli kadottanut laukkunsa ja samalla metrokorttinsa jossain vaiheessa. Hän tuskis saisi niitä koskaan takaisin. Harmi, hän oli pitänyt punaisesta kiiltanahkaisesti rusettilaukustaan. Hän ei kuitenkaan yllättynyt, kun metroonvievät portit aukenivat hänelle ilman maksuta tai todistetta. Hänet haluttiin tänne ja oli vain ajantappamista vältellä tätä paikkaa enään. Oli jotenkin symbolista, että hän käveli rappusia alas metrotunneliin samalla kun hänen mielensä vajosi psykoosiin. Norma oli kääntymässä vihreälle linjalle vievälle asemalle kun vieressä oleva ihminen puisteli päätään ja osoitti vastakkaiseen suuntaan menevää metrolaituria. Laiturille johtavan kulkukäytävän eteen oli laitettu narua ja lappu ”Sähkötyöt menossa. Metro pois käytöstä.” Norma ei yllättynyt huomatessaan, että kylttiä kiinnipitävä naru oli virkattu ohuesta langasta ja hän tiesi, että jos se levitettäisiin kunnolla loistoonsa, ei pyöriteltäisi tuolla lailla naruksi, se olisi kuin hämähäkinverkkoa. Samaa kaunista verkkoa joka oli viimeviikolla koristanut hänen kauppansa ikkunaa.

Norma kumartui nauhan alitse ja odotti, että joku estäisi häntä. Hän ei tiennyt, miksi oli yllättynyt kun niin ei käynyt. Tämä kaikki oli käsikirjoitettu pisteelleen jossain Norman syvässä alitajunnassa. Rappuset veivät alas laiturille ja Norman askeleet kaikuivat. Alhaalla ei ollut ketään, mutta taululta näkyi, että seuraavaan junantuloon oli viisi minuuttia. Norma katsoi ympärilleen. Hän olisi toivonut, että Norman loppunäytökseen olisi käytetty hieman enemmän kauneutta. Normana hän oli ollut valoisa, rakastettu ja rakastava. Metron likaiset valkoiset kaakelit ja rumalla vihreällä kirjoitettu Dearborn eivät olleet lainkaan tapa, jolla hän halusi hyvästellä Norman. Mutta ehkä se kertoi jotain hänestä. Vaikka hän oli siinä mekossa ja hiukset pakotettuna hieman kihartumaan hän oli silti sisältä likainen ja mätä. Pelkkä valhe todellisuudessa, kun hän kuului harhoihin. Hän oli varjohirviö, joka esitti ihmistä. Mutta vaikka hän oli loistava näyttelijä omasta mielestään tämä todellinen harha löytäisi hänet aina. Hän voisi vielä kokeilla viimeistä keinoa. Hänellä oli vielä 2 minuuttia ennen metron tuloon.
”Pitsi, Merry. Jos minä istun autossa ja olet viemässä minua tällä hetkellä kauppaan. Vaikka emme olisi autossa. Vaikka olisin sairaalassa. Pitsi, hiljennä vauhtia. Kiltti. Tämä on liian paljon liian nopeasti. Pitsi.”  Aika kului, mitään ei tapahtunut. Ei Merryn rauhoittelevaa ääntä tai lämpimiä käsiä hänen ympärillään. Se olisikin ollut liian hyvää ollakseen totta.

Metro tuli jarrut kirskuen laiturille ja ovet avasivat suhahtaen. Norma ei ehtinyt edes huomata mitä tapahtui, kun hän tunsi painon kaatuvan käsilleen. Ruumis oli verinen painava. Jos Norma olisi jaksanut, hän olisi heittänyt tämän laiturille. Mutta kyseessä oli lihaksikkaan oloinen bodarimies. Oli ihme, että Norma ylipäätänsä ei ollut kaatunut tämän tullessa hänen päälleen. Normalla ei ollut voimia, joten hän työnsi vainajaa voimakkaasti ja tämä kaatui metron lattialle. Norma töni hieman tämän monesta kohti murrettuja jalkoja, että ne eivät olisi menneet oven väliin. Sitten Norma astui sisään. Vainaja oli tahrinut hänen valkoisen mekkonsa vereen ja tarttuessaan tähän Norman kädet olivat sotkeentuneet myös. Korjatessaan hiussuortuvan pääpantansa suojiin hän tunsi miten verirantu tarttui hänen poskeensa. Pelkkää harhaa.

Metrovaunussa oli vain kuusi henkilöä hänen ja kuolleen miehen lisäksi. Norman oli vaikea sanoa heidän iästään tai ulkonäöistään. Kolme istui penkillä vierekkäin, toiset kolme vastakkaisella puolella samassa asennossa. Kaikkien elottomat ruumiit oli taitettu kaksinkerroin pään roikkuessa kohti lattiaa ja paljaan selän osoittaessa kattoon. Jokaiselle heistä oli vedettu puukolla selkärangan kullekin puolelle syvät pitkät viillot. Jokaiselle heistä oli maalattu heidän omalla verellään enkelin siivet selkään. Ne olivat kauheudessaan kauniit. Pelkkää harhaa.

Norma asettui ottamaan pylväästi kiinni kuuden ruumiin keskelle. Tuntui kuin enkelit kumartaisivat hänelle. Norma naurahti hieman. Hän näki, että yhdelle enkelille oli piirretty vain yksi siipi. Se ärsytti häntä hieman. Hän näki bodarimiehellä iskettynä selässä kaksi asiaa. Toinen oli iso veitsi ja toinen oli selvästi asetettu veitsellä tehtyyn reikään. Norma jätti pylväänsä ja katsoi esinettä. Veitsen hän uskalsi vetää miehen selästä ahdistumatta. Veitset olivat tuttuja. Toiseen esineeseen hän tarttui varoen kunnes tunnisti sen. Sivellin. Hän veti sen irti miehen ruumiista ja käveli puolienkelin luokse. Hänellä ei ollut tarpeeksi verta siiven maalaamiseen mutta hänellä oli puukko. Kuolleelta verenvuoto oli hidasta. Hän ei tiennyt kuinka kauan hänen metrokyytinsä oli tarkoitus kestää. Norma puhdisti hieman likaista veistä valkoiseen jo ennentään veriseen mekkoonsa. Siveltimen hän laittoi hetkeksi suuhunsa ja nyrpisti nenäänsä veren kitkerälle maulle. Mutta hän tarvitsi kumpaakin kättään. Hänen täytyi viiltää vasemmasta jos halusi maalata oikealla. Verta alkoi valua kauniisti ja hänellä oli nyt yllinkyllin maalia. Toisen siiven piirto oli nopea ja holppo homma. Hän otti huivin päästään ja sitoi sen vasempaan käteensä tyrehdyttämään verenvuodon. Siveltimen hän piti kädessään. Hän oli nyt taiteilija ja sivellin oli hänen aseensa. Puukko oli nyt turha joten hän iski sen takaisin lattialla makaavan ruumiin selkään. Tavarat piti palauttaa sieltä mistä ne oli ottanut. Normasta tuntui hieman oksettavalle, mutta tämä oli pelkkää harhaa.

Norma siirtyi takaisin pylvään luokse ja jäi odottamaan perillepääsyä. Missä ja milloin se sitten olikaan.


Angelalla oli ollut uskomattoman kiireinen päivä. Toinen vainaja tuli ja Angela ei ollut saanut edes analysoitua edellisen verikokeita loppuun saakka. Eikä hänellä ollut käsitystäkään kumman raportti oli kiirellisempi. Mikä oikeus hänellä oli sanoa että iän, sukupuolen tai kuolintavan perusteella toinen meni edemmäs kuin toinen. Oikeat lääkärit tekivät sellaisia päätöksiä. Sellaiset lääkärit jotka päättivät että hengen pelastamiseksi tämä ihminen oli tärkein. Hän muisti edelleen kolarin harjoitteluaikana jossa hän joutui tietoisesti siirtämään nuoren, perusterveen mutta raskaana olevan rattijuopon tärkeämmäksi prioriteetiksi kuin 60-vuotiaan ensimmäistä lastenlasta odottava lakia aina kunnioittanut naisen. Hän ei pitänyt jumalana olosta ja naisen kuolema oli aiheuttanut hänelle kolmen kuukauden sairasloman ja uskon että hän oli valinnut väärän alan. Kai hän olikin, hän ei kestäisi oikeana lääkärinä päivääkään.

Angela yritti soittaa Normalle samalla juodessaan pakollista hengissäselviämiseen tarvittavaa äärimmäisen sokerista mehua. Hän tiesi, että hänen pitäisi syödä, mutta aika ei vain riittänyt siihen. Poliiseja käveli lakkaamatta sisään vaatimaan vastauksia. Näytteitä pakastettiin ja hän tarvitsi rauhaa niiden analysointiin. Laitteet humisivat taustalla muistuttaen niiden äärimmäisestä tuottavuudesta ja pilkaten hänen omaan. Hän halusi vain kuulla Norman äänen ja kertoa, että tänään hänellä menisi pitkään.

Norman kuului olla kaupassaan tähän aikaan. Puhelin piippasi parikymmentä kertaa ennen kuin Norman puhelinvastaajan ääni täytti linjan.
”Yrititte soittaa askartelukauppa Sillyvaniin, mutta en juuri nyt pääse puhelimeen. Olemme auki arkisin 08-17 ja jos teillä on kysyttävää voitte jättää äänimerkin jälkeen viestin. Muistakaan jättää myös yhteystietonne.” Sillyvan-kauppa oli Sullivan nimiselle henkilölle äärimmäisen korni ja kuiva nimi. Angela oli rakastanut sitä siitä asti kun Norma oli vielä vain unelmoinut kaupastaan.
”Hei Norma, minulla menee töissä pitkään. Menisitkö metrolla kotiin? Rakastan sinua.” Angela ei halunnut tuhlata sanoja turhaan. Esittelyt eivät merkanneet mitään, Norma tunnisti hänen äänensä. Luoja kuinka hän toivoi olevansa kotona juuri nyt.


Alex ei ikinä enää lähtisi miehensä kanssa kaupunkilomalle. Hän olisi halunnut johonkin lämpimään. Thaimaahan vaikka, johonkin jossa voisi ruskettua, maata rannalla viikon ja unohtaa hetkeksi arki joka odottaisi kotona. Kaksi teini-ikäistä lasta ja puuduttava työ lehtienjakajana. Ensimmäistä kertoo lapset olivat ehdottaneet, että mieluummin jäisivät kotiin ja vanhimmalle ole jätetty vastuu pitää kuria. Alex oli varma, että heidän tullessaan takaisin heidän talonsa olisi nähnyt kotibileitä vähintään parit enemmän kuin ennen matkaa, mutta rehellisesti niin kauan kun mikään ei mennyt rikki ja heidän lapsensa säilyivät hengissä, Alex ei aikonut välittää asiasta. Hän ja Kevinkin olivat olleet nuoria aikanaan. Tavanneet yksissä hyvin samanlaisissa ja varmasti luvattomissa pirskeissä. Jospa hänenkin hunsvottipoikansa tapaisivat tytöt ja mahdollisuus, että naljukset muuttaisivat pois hänen helmoistaan lisääntyisi sadalla prosentilla.

Mutta palaten asian ytimeen. Hän oli 45-vuotias. Hän ja Kevin olivat nuorena kiertäneet maailmaa reput selässä ja silmät avoinna. Nykyään hän oli liian vanha juoksemaan miljoonakaupungin teillä. Hän halusi taksin ja lämpimän kahvikupin. Kevin oli yhä kuin teini, joka hän oli ollut yli 20 vuotta sitten. Hän häpsi kamerallaan kuvia kaikesta mahdollisesta. Sopivista ja sopimittomista tilanteista. Alexin pitäisi käydä ne kuvat lävitse ennen kuin hän näyttäisi yhtäkään lapsilleen. Pojat kävivät jo muutenkin hänen lompakolleen tarpeeksi kalliiksi ja Alexilla ei ollut aikomustakaan maksaa psykiatrille penniäkään tai kuunnella ruinausta traumaattisista kokemuksista, kun näki äidistä äärimmäisen epämairittelevan valokuvan epäilyttävässä asussa. Ja tiivistelmänä kaikesta vääryydestä, jota hän koki: Hänen kuuluisi olla ottamassa aurinkoa aaltojen kohistessa taustalla, ei odottaa metroa kusenhajuisessa tunnelissa Chicagossa.

Paikalla oli paljon porukkaan ja kaikki esittivät, ettei muita ihmisiä ollutkaan. Metro tuli paikalle ja Alex aikoi päästä istumapaikalle, oli vaunu kuinka täysi tahansa. Hän pääsisi istumaan vaikka kyynärpäätekniikalla. Metron tullessa laiturille ja pysähtyessä Alex oli ensimmäisenä ovella. Hän ei aikonut päästää ketään ulos ennen kuin oli sisällä. Kohteliaisuus helvettiin, äitiys oli kasvattanut hänelle asenteen jo vuosia sitten. Ovet aukesivat ja kukaan ei tullut ulos. Alex astui napakasti sisään ennen kuin hän tajusi, että lattialla makasi mies. Hän oli oikealla kyljellään, lähes mahallaan, käsi vääntyneenä pahasti miehen alle. Miehellä ei ollut paitaa, vain  Kuitenkin kaikista eniten hänen silmiinsä pisti selkään piirretyt enkelinsiivet ja selästä ulos pistävä puukonkahva. Joku hänen takanaan kiljaisi. Alex vasta prosessoi asiaa siihen suuntaan. Hän nosti katseensa ja läheisillä penkeillä istui kaksinkerroin taittuneita ihmisiä lähes samassa tilanteessa kuin mieskin. Enkelinsiivet, verta, tällaista näki vain dekkareissa. Keskellä kaikkea seisoi nainen. Tämä oli veren peitossa ja näytti pelottavan rauhalliselle. Hänellä oli sivellin kädessä ja valkoinen mekko olisi saanut hänet näyttämään viattomalle uhrille jos se ei olisi roiskeiden ja tahrojen peittämä.

Heidän ympärillään tapahtui paljon. Joku veti kännykän taskustaan, useampikin. Poliisi kutsuttiin paikalle, joku käänsi miehen selälleen ja totesi, että tämä ei hengittänyt. Työntekijöille oli ilmoitettu ja virka-asuiset metron työntekijät alkoivat parveilla paikalle. Nainen katsoi heitä kuin he olisivat jotain outoa. Hän lähestyi tyttöä varoen. Tämä ei edes vilkaissut häneen vaan seurasi miestä, joka kokeili pulssia kaksinkerrointaitetulta tytöltä.
”Tuo on turhaa. He ovat kaikki kuolleet.” Nainen totesi sen kuin tieto ei merkitsisi hänelle paljoakaan.
”Mitä täällä on tapahtunut.” tietenkin ajatus kävi hänen mielessään. Mutta tyttö näytti niin nuorelle ja viattomalle. Hänen omat poikansakin olisivat näyttäneet selvemmiltä murhaajilta.
”Älä huoli, he eivät ole todellisia. Pelkkää harhaa.” Kristus, hyvä Luoja auttakoon heitä, nainen oli sairas. Alex ei tiennyt miten, mutta tuo tyttö oli saattanut murhata kaikki nämä ihmiset. Hän astui muutaman askeleen taemmas.
”Ei. Tämä on totta. Nuo kaikki ihmiset ovat oikeita. Mitä sinä olet tehnyt?” Tyttö nosti katseensa ensimmäistä kertaa kunnolla häneen. Hetken hän tuijotti tyhjästi ennen kuin kauhu täytti hänen silmänsä. Alex näki hetken jolloin totuus iski tyttöön. Hän oli verenpeitossa ja keskellä murhapaikkaa. Jos tyttö ei olisi ollut mahdollisesti vaarallinen psykopaatti Alex olisi lohduttanut häntä. Nyt tytön alkaessa kiljua, tämän tarttuessa hiuksiinsa ja kyyristyessä itkien maahan, Alex antoi työntekijän ohjata itsensä ulos metrosta. Hän kuuli vielä pitkään korvissaan tytön itkun ja yritti selittää itselleen, että murhaajia oli turha sääliä.


Poliisien tullessa paikalle murhapaikka oli saastutettu. Ruumiisiin koskettu ja mahdolliset todisteet tuhottu. Ainoa varma mitä heillä oli hullujen turistien mukana olleet kamerat ja heidän napsimansa kuvat. Oikeasti kenen ensimmäinen reaktio astuessa murhapaikalle oli ottaa kaksikymmentä kuvaa. Sairasta. Sairaasta puheenollen metrovaunun lattialla istui tyttö. Hän oli polvillaan ja ei reagoinut mitenkään vaununkuljettajan puhutteluun. He olivat yrittäneet saada häntä paikalta pois, mutta tyttö ei ottanut edes katsekontaktia.

Caleb astui lähemmäs. He eivät olleet tajunneet sekavista puheluista, että kyseessä oli näin iso tapaus. He olivat kuvitelleet, että eläintarhan murha olisi etusivun kamaa. Se päätyi juuri sivulle 13. Enkelityttömurhaaja oli paljon mediaseksikkäämpi.
”Hei, olen Caleb. Mikä sinun nimesi on?” parempi yrittää kuin luovuttaa kättelyssä. Silti ei tullut mitenkään yllätyksenä, että tyttö jatkoi vain itkuaan ja verisellä kädellä välissä vain pyyhkäisi silmiään. Caleb näki siveltimen tytön kädessä. Ei ollut vaikea yhdistää enkeliensiipiä ja sivellintä toisiinsa, mutta syytön kunnes toisin todistetaan. Mutta tyttö ei tehnyt tilannetta itselleen turhan helpoksi.
”Enkeli, enkeli, Merry kiltti missä oletkaan, Enkeli.” Sama pyyntö, lähes rukous, kuului epäselvänä sopertelevana mantrana tytön huulilta. Hän ei ottanut minkäänlaista kontaksia Calebiin. Ei huomannut edes kun mies hansikkaisella kädellä otti naisen kädestä siveltimen ja ojensi sen toiselle poliisille. He tarvitsivat ne todisteet, jotka eivät olleet vielä täysin kontaminoituneet. Caleb nousi ylös ja käveli muiden poliisien luokse.
”Mitä tyttö sanoi?” Raven kuulosti vihaiselta ja tuomitsevalta. Ei armoa rikollisille. Caleb puisteli päätään turhautuneena.
”Ei mitään. Hän vain toistelee sanoja enkeli, merry ja kiltti. Ensihoitohan on paikalla. Parempi antaa heidän tarkistaa tyttö. Jerry, auttaisitko hänet ambulanssiin. Hän ei tunnu huomaavan minua.” Jeremiah oli iso poika, kaksimetrinen ja selvästi sanottuna muistutti kaappia. Yleensä hänet huomattiin vaikka olisikin hieman traumatisoitunut.

Mies meni tytön luokse ja Caleb katsoi miten tämä kumartui ja kosketti naista. Hän tarttui tyttöä kainalosta ja riuhtaisi huomattavasti lempeämmin mitä se ulkopuolisesta näytti tytön ylös lattialta. Se tuntui herättävän tytön transsista sillä silmänräpäyksessä tämä oli riuhtaissut itsensä irti Jeremiaksesta ja tarttunut tämän käteen aivan eri asennosta käsin. Metrovaunussa kuului äänekäs rusahdus ja Jeremiaan voimakassanainen sadattelu ennen kuin he ymmärsivät reagoida. Tyttö oli nopea. Jeremiah oli kumartunut kivusta käden pahoinpitelyn vuosi ja siinä samassa tyttö potkaisi miestä sääreen ja poliisin kaatuessa maahan vielä kerran. Raven oli nostanut aseensa, mutta Caleb nosti kätensä.
”Älä helvetissä traumatisoi häntä enää enempää.” Hän otti naista kummankin kainalon alta ja kirosi tämän alkaessa pyristellä kunnolla. Nainen oli ehkä 165 senttinen ja oli heihin verrattuna höyhensarjalainen. Tämän höyhenet oli ehkä tehty titanista.
”Saatana, hieman apua kuitenkin.” Nainen saatiin polvilleen ja käsirautoihin. Siihen mennessä uhrimäärä oli noussut. Hampaanjäljet Ravenin käsivarressa ja voimakas ilmat pihalle vievä kylkipääntöytäisy Calebin vatsaan olivat vielä pientä verrattuna siihen mitä heidän urhoollinen toverinsa oli kokenut. Jeremiah oli noussut potkujen ja käden todennäköisen murtamisen jälkeen auttamaan heitä. Vain saadakseen kliseisen potkun munille ja sen jälkeen suosiolla perääntyessä taistelusta. Caleb yritti pitää urhoollista ilmettä pienestä hengenahdistuksesta ja vatsakivusta huolimatta sillä hän todellakin aikoi jälkeenpäin piruilla siitä miten enkelityttö oli saanut rökitettyä Jeremiahin 10-0. Nyt istuessaan käsiraudoissa polvillaan, valkoisen mekon levittäytyessä taiteellisesti maahan tämä näytti niin pirun vaarattomalta. Caleb tarttui käsillä reisiinsä ja ja antoi vihdoin naurun päästä suustaan.
”Helvetti, mikä päivä.” Tyttö nosti päänsä ja katsoi Calebiin ensimmäisen kerran kunnolla.
”Helvetti ja taivas kulkevat aika käsikädessä. Mutta vaikka olen ollut enemmän aikaa alamaailmassa olen oikeastaan enkeli.” Porukka katsoi toisiaan hetken. Jep, järkevän todistajanlausunnon tai tunnustuksen mahdollisuus meni juuri vessanpytystä alas. Heikoinkin asianajaja saisi valamiehet vakuutettua, että psykoprinsessa oli syyntakeeton.
”Voi helvetti...” ja ennen kuin tyttö ehti jatkaa. ”ja taivas.” Caleb ei tiennyt miten reagoida siihen, että tyttö hymyili hieman hänen kommentilleen.


Angela pääsi vihdoin ja viimein kotiin päivän jälkeen. Hänen oli pitänyt käydä metrossa nopeasti ennen kuin hän oli viimein päässyt lähtemään. Oli kestänyt tuskastuttavan kauan ennen kuin hän oli saanut mennä murhapaikalle.Siellä oli kuulemma ollut häslinkiä jonkin sekopäisen murhaajan kanssa. Angelan mielenkiinto ei riittänyt sellaiseen. Hän oli nopeasti arvioinut sen minkä pystyi ensinäkemältä ruumiista, kuolleet viimeisen 24 tunnin aikana. Kuolonkankeus oli hieman eriasteinen ruumiilla ja oli luultavaa, että heidät oli tapettu hieman eri aikoina. Osa näytti siltä, että he eivät aivan sopineet penkeille istumaan, mikä viittasi, että he olivat kangistuneet toisessa paikassa, vaikkakin samassa asennossa jossa nyt olivat. Poliisit olivat tuntuneet päättävän, että metrossa ollut sekopää oli tappanut nämä seitsemän henkilöä, mutta tilanteessa oli paljon selvittämätöntä ja ristiriitaista.

Se ei kuitenkaan jaksanut enää tänään kiinnostaa Angelaa. Hän halusi kotiin ja nyt hän oli jo kotiovella. Norma ei ollut soittanut hänelle päivän aikana. Se ei ollut Norman tapaista ja tyttö oli ollut niin väsynyt viimeaikoina. Jotenkin hermostuneempi. Heidän olisi keskuteltava kunnolla. Valehtelu tai salailu ei ollut heille normaalia. Heidän luottamuksensa toisiinsa oli liian kallisarvoista menetettäväksi. Angela avasi oven ja häntä vastassa oli vain pimeys. Koko koti tuntui tyhjältä ja hiljaiselta. Angela silti yritti huutaa Norman nimeä. Kukaan ei vastannut.

Nainen meni sisälle sulkien oven perässään. Hän otti puhelinmen laukustaan ja ulkomuistista näpytteli numeron. Muutaman piippauksen jälkeen puhelimeen vastasi miesääni.
”Haloo. Kenen kanssa puhun” Koko maailmassa ei olisi pitänyt olla miesääntä, joka vastaisi Norman puhelimeen. Mutta nyt ei ollut aika olla mustasukkainen.
”Tuo on minun kysymykseni. Miksi sinulla on Norman puhelin? Missä Norma on?” Yleensä Angela ei tuhlannut sanoja, mutta yksikään niistä ei ollut nyt turha tai toistaan merkityksettömämpi.
”Tässä on vanhempi tutkija O'Doherty. Onko Norma mustahiuksinen, noin kahdessakymmenissä oleva tyttö, jolla oli todella pöyheä valkoinen mekko? Oikea suora kuin Mike Tysonilla?” O'Doherty kuulosti oudon tutulle. Poliiseista vain harva antoi hänen puhua kuin hänen hidas puheentuottonsa olisi normaalia ja ei saanut häntä kiusaantumaan. Hän muisteli, että yksi kärsivällisimmistä oli se, joka kävi vain äärimmäisen harvoin hänen luonaan. Hänen vastuualueensa ei vaatinut häneltä enää usein vierailu Miehen kuvaus oli hyvin osuva Normasta yhtä asiaa lukuunottamatta.
”Kyllä paitsi hän tai Mike Tyson ei ole ikinä lyönyt minua, joten en tiedä.” Miksi ihmeessä Norma olisi ikinä lyönyt ketään. Tämä oli kerran yrittänyt antaa linnulle tekohengitystä, kun se oli löytynyt lumihangesta kuolleena. Merry ei ollut antanut puhalteluun lupaa, mutta painelusta ei ollut haittaa. Norma osasi korottaa ääntään ja olla jopa pelottava korottamatta sitä, mutta hän ei ollut mikään väkivaltaisuuden symboli.
”Kenen kanssa oikeastaan puhun. Ja tiedätkö Norman sukunimen?” mistä tässä kaikessa oli kyse? Angelan aivot eivät onnistuneet prosessoimaan tilannetta.
”Norman sukunimi on Sullivan. Minä olen Angela Harvelle, Norman naisystävä. Missä Norma on?” Hän kuuli taustalta jonkun sihahtavan:” Angela Harvelle, eikö se ole se zombitohtori.”. Nähtävästi hänet oli laitettu jossain vaiheessa kaiuttimeen.
”Meidän patologimme Angela Harvelleko?” tutkija kuulosti yhtä järkyttyneeltä kun taustalta kuulunut poliisi. Mutta mies ei vain vastannut Angelan kysymykseen.
”Kyllä, työskentelen siellä. Missä on Norma, miksi kyselette hänestä?” kaikkien näiden vuosien jälkeen tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun poliisit kuulivat hänen äänessään muutoksen. Hän oli paniikissa ja vihainen. Vihainen enemmän, viha oli helpompi tunne kuin paniikki.
”Se metromurha, Normaa epäillään sen teosta.” Yksi lause, joka muutti koko Angelan päivän. Hän muisti metron, kuolleet ja kangistuneet ruumiit. Taidokkaasti tehdyt enkelinsiivet vainajien selässä. Hänen Normansako olisi tappanut heidät?
”Minä tulen sinne välittömästi.”
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
pikkuMillie



Viestien lukumäärä : 6
Join date : 03.09.2016

ViestiAihe: Vs: Nano Popcornlove   To Marras 10, 2016 11:07 pm

Tietokoneeni meni rikki. Minulla on vanha koneeni käytössä joka harrastaa itse itsensä sammuttamista ja jossa u-näippäin painetaan näyttönäppäimistöstä. Jolloin loput nanostani nähtävästi kirjoitetaan ilman u-kirjainta ja ne lisätään joulukuussa jos nyt saan nanon valmiiksi. Mutta niin, en tänne laita kyllä niin lukukelvotonta tekstiä kuin mitä tämä on, joten sitten korjausten jälkeen ehkä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Nano Popcornlove   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Nano Popcornlove
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Rope-riihailua :: Chicago RP :: Pelit-
Siirry: